Mustarastaiden parvekepesintä ei onnistunut tänäkään vuonna

 

Olen ollut monta päivää aivan siipi maassa. Syvissä vesissä vellominen on todella epätavallinen olotila minulle koska normaalisti en lannistu juuri mistään. Olenhan luonteeltani energinen, positiivinen ja aikaansaava. Huono fiilis menee yleensä nopeasti ohi ja nousen tuhkasta kuin Feenix-lintu konsanaan voimakkaampana sekä yhtä kokemusta rikkaampana. Hassua, että jo kahdessa kirjoittamassani lauseessa olen viitannut lintuihin mutta niistähän tässä murheen alhossa rypemisessä on itse asiassa kyse. 

Vuoden 2023 mustarastas pariskunta kuvattuna parvekkeellamme.

Meidän parvekkeelle nimittäin ilmestyi taas tänäkin keväänä mustarastaan pesä, joka oli jo 6.kotimme kesähuoneeseen - kuten tilaa kutsun - rakennettu linnunpesä. Se déjà-vu tunne kun taas valon määrän lisääntyessä alkaa oman parvekkeen ikkunan takana liikuskelemaan tuttu hiilenmusta, kirkkaan keltaisella nokalle varustettu lintu eli mustarastas koiras. Mustarastas lennähti parvekkeelle useita kertoja kuin kartoittaakseen tulevaa pesäpaikkaa ja mikä parasta juuri meidän parvekkeelta. Mustarastaalla on myös hauska tapa hyppiä edetessään maassa tai parvekkeen lattialla eikä normaalisti kävellä kuten vaikka kottarainen tekee. 

Vuoden 2020 parvekepesä, josta kuoriutui viisi poikasta, jotka lähtivät lentäen maailmalle. 

Kun uros valitsee pesäpaikan niin uskokaa tai älkää siitä kohdasta löytyy jotain sellaista mitä minun parvekkeellani ei ole eli uros tuo sen naaraalle merkiksi. "Tähän on hyvä tehdä pesä!" uros viestittää tai niin ainakin haluan itse näin uskoa. Tänä vuonna merkiksi oli jätetty jostain löydetty paperinen joulukoristeen pala, jossa oli vielä pieni kultalanka mukana. Parina aiempana vuonna on parvekkeelta löytänyt siitä paikasta mihin pesää aletaan rakentamaan esimerkiksi käpyjä tai erikoisia risuja. Meidän parvekkeelle ei käpyjä pääse mistään putoamaan joten uskon vahvasti, että mustarastas koiras on ne sinne tuonut kuten myös tuon joulukoristeen palan.

Mustarastas naaras aloitti uutterasti pesän tekemisen ja 28. huhtikuuta pesä oli jo näin valmiina. Pesästä puuttui vielä huolellisesti sammaleella vuorattu pohja. Luulen, että pesän rakentaminen alkoi jo jossain 20.-21.4. päivien vaiheilla. Minä huolestuin keskeytyykö pesän rakentaminen kuin 22.-23.4. tuli  lunta kuin talvi olisi alkanut uudelleen. Jouduin jopa tekemään lumitöitä, että sain auton takaisin omalle lumen täyttämälle parkkipaikalle iltapäivällä. Lumi infernon jälkeen naarasta ei pariin päivään näkynyt edes parvekkeella joten pääsin vähän callunoita uudelleenjärjestämään tekemään enemmän suojaa jo aloitetulle pesälle. Mutta naaras palasi kyllä ja sukkelasti pesä olikin sitten valmis tulevia munia varten. 

Ensimmäisen munan löytyminen pesästä on aina sellainen hetki, että kyyneleet nousevat silmiin. Silmäni kostuivat 2.toukokuuta kun sinivihreä ruskeapilkullinen muna näkyi kun varovasti raotin callunan istutuspurkkia syrjään. Pesiminen oli siis alkanut ja jännitti, että miten taas tulee käymään. Yritän aina olla innostumatta liikaa koska näissä pesimispuuhissa meidän parvekkeella on onnistuttu vain ensimmäisenä koronakeväänä 2020. Meidän parvekkeella on ollut yhteensä 5 pesää ennen tämä keväistä pesää mutta vain yhdet poikaset ovat säilyneet hengissä.

Kun muniminen on alkanut tulee munia aina yksi päivässä eli 3.toukokuuta munia oli jo kaksi! Selkeästi mustarastaan pesiminen kiinnostaa koska Instagramissa jakamiani "pesäpäivityksiä" seurataan silmä kovana. Jos en ole ehtinyt työkiireiltä kertoa missä mennään tule huolestuneita kysymyksiä "Onko kaikki hyvin? Miksi et päivitä mitään?" Ei minun mustarastaan seuraaminen vedä vertoja YLEn livelähetyksille, joissa seurataan lintujen pesintää mutta moni ystävä ja hyvänpäivän tuttukin seuraa silti ja myötäelää mukana.

Toukokuun 4.päivänä naaras istui koko aamun pesällä joten en päässyt tarkistamaan munatilannetta. Vietin mielenkiintoisen päivän Karhusaaren huvilalla mutta heti kotiin tultuani ryntäsi parvekkeelle kun huomasin ettei emo juuri silloin ollut pesällä. Pesään oli kuin olikin putkahtanut 3. mustarastaan muna joten huokaisin helpotuksesta, että kaikki on hyvin. Kuulin mustarastaan laulun ja huomasin emon istuvan puussa parvekkeemme edessä joten poistuin sisälle ja emolintu lensikin heti pesälle. Nappasin nopeasti valokuvan ennen parvekkeelta sisälle ampaisua ajatellen naaraan osuneen kuvaan. Kuten kuvasta näkyy pelkkiä juuri puhjenneita, vaaleanvihreitä puunlehtiä mutta lintua en ollut saanut mukaan.

Lämpötilat nousivat ja helteinen toukokuun alkoi kun 4.5. aamupäivällä löytyi jo 4.muna pesästä! Parvekkeemme on etelään joten siellä tuntui todella tukalalta joten toivoin sydämestäni, että emo ei saa lämpöhalvausta olleessaan pesällä. Toisaalta yöt olivat vielä kylmiä joten silloin naaraan piti lämmittää munia huolellisesti koko yön. Jostain syystä heräsin aina aamuyöstä ja kävin kurkistamassa olohuoneen verhojen lomasta, että pesällä kaikki oli kunnossa.

Tiirailin emolintua olohuoneen talven jäljiltä likaisen ikkunan kautta miettien mitä se mahtaa miettiä siinä pesällä istuessaan? Mielessä kävi myös ajatus onko tämä emolintu ollut joskus aiemmin jo pesänteko puuhissa meidän parvekkeella? Onko hän siis pesinyt täällä jo aiemmin? Löysin Turun Sanomien artikkelin vuodelta 2007, jossa kyseltiin vähän samaa asiaa ja siinä asiantuntija vakuutteli, että mikäli mustarastas ei ole rengastettu on mahdotonta tietää onko se pesinyt aiemmin samassa paikassa. 

TS:n artikkelissa todettiin näin eli Suomessa mustarastaiden paikkauskollisuutta ei ole tutkittu. 

"Englantilaisten tutkimusten mukaan mustarastaat ovat paikkauskollisia ja ainakin osa linnuista on myös pariuskollisia. Myös suomalaiset mustarastaat ovat hyvin paikkauskollisia, mutta niiden pariuskollisuutta ei tiettävästi ole tutkittu. Pienten varpuslintujen pariuskollisuus on vähän niin ja näin, koska varpuslintujen keski-ikä on vain muutamia vuosia."

Viidennen munan pääsin valokuvaamaan vasta 7.toukokuuta koska emo vietti paljon aikaa pesällä. Muna on varmasti kyllä munittu jo 5.5. koska munia tulee aina yksi päivässä. Myös uros vieraili parvekkeella ainakin 9.toukokuuta koska onnistuin silloin saamaan valokuvan linnusta suussaan ruokaa naaraalle, joka istui pesällä lähes koko ajan. Tuudittauduin jo siihen euforiseen olotilaan, että tänä vuonna meillä on onnistunut parvekepesintä. 

Toukokuun 13.päivän aamuna näin naaraan normaalisti pesällä joten huokaisin taas helpotuksesta, että yhdestä päivästä ja yöstä oltiin selvitty. Aloin jo toiveikkaana laskea koska ensimmäinen muna alkaisi kuoriutumaan. Tein aamupäivän töitä kotikonttorilla ennen kuin lähdin asiakkaisiin. Kun palasin takaisin kotiin joskus kello 15 paikkeilla kurkkasin ensimmäisen ikkunan läpi parvekkeelle mutta pesällä ei näkynyt emoa. Sisältä en pystynyt näkemään olivatko munat pesällä mutta päätin kuitenkin ensi syödä myöhäisen lounaan. En tiedä oliko se virhe vai oliko munien ryöstäminen tapahtunut jo aiemmin. Mutta kun siirsin callunapurkin syrjään klo 15:47 havaitsin pesän olevan tyhjä eli siis yhtään munaa ei ollut jäljellä. 

Tilanne oli niin kamala, että purskahdin itkuun ja istuin olohuoneen sohvalla varmaan vartin itkemässä lohduttomasti "Miksi taas piti käydä näin?" Ymmärsin toki aikuisena ihmisenä, että luonnonkiertokulku on julmaa ja vain osa munista edes kehittyy poikasiksi, joista niistäkin osa kuolee tai joutuu syödyksi ennen kasvua aikuiseksi. Mutta se luopumisen tuska oli sydäntä raastavaa ja tuskallista. 

Olen miettinyt pääni puhki kuka munat vei tällä kertaa? Pesä oli todella suojassa ja emo oli siellä lähes koko ajan. Isäni heitti kysymyksen onko meidän pihapiirissä oravia. johon vastasi myöntävästi. En silti usko oravien tehneen tätä koska puita ei ole lähelläkään meidän parveketta. Toisaalta näin videon, jossa orava kiipesi todella ketterästi rapattua seinää ylöspäin. Meidän talossa on tiiliverhoilu joten olisiko orava voinut tarttua siihen kynsillään? Vaikea sanoa. 

Parvekepesinnän onnistujat vuodelta 2020.

Ehkä taas ensi vuonna uudet parvekepesijät - luonto on välillä vähän vaikea ymmärtää! Parvekkeeni mustarastas pariskunta on ihan varmasti rakentanut jo toisen pesän, jossa naaras on aloittanut munien hautomisen. Toivottavasti tuo pesä saa olla rauhassa ja sieltä lähtevät aikoinaan pienet mustarastaat maailmalle aloittamaan omaa elämäänsä. 

Sinebrychoffin huvilan avoimet ovet - upeasti restauroituja tiloja ja panimohevosia

 

Lähes koko elämäni Espoossa asuneena olen aina haaveillut siitä, että pääsen joskus kurkistamaan sisälle arkkitehtonisesti mielenkiintoiseen Karhusaaren huvilaan. Olen käynyt kävelemässä huvilan ympäristössä useita kertoja mutta itse rakennuksessa en koskaan ole vieraillut. Toiveeni toteutui vihdoin 4.toukokuuta kun paikalla järjestettiin remontoidun Sinebrychoffin huvilan avajaiset sekä samalla Taidekeskuksen läksiäiset. 

Se, että pääsisin vihdoin kurkistamaan tuon italialaisvaikutteita henkivän uusrenessanssi puurakennuksen sisälle tuotti minulle suunnatonta iloa. Samalla kuitenkin surin sitä miten ikävästi Espoon kaupunki kohteli jo 1980-luvulta asti rakennuksessa toiminutta Taidekeskusta ja sen tekemään kulttuurityötä. Tunteeni olivat siis vähän ristiriitaiset tuona aurinkoisena kevätpäivänä kun starttasin kotoa hyvissä ajoin, jotta ehtisin nähdä ja kokea tapahtumassa riittävästi. Paikalle olivat tulossa myös iki-ihanat Sinebrychoffin panimohevoset kärryineen.

Kuvassa vasemmalla Anna nuorempi, Anna o.s. Tichannoff (1830-1904), Paul nuorempi, Maria, Paul vanhempi ja Nicolas Sinebrychoff 1860-luku, kuva: Museovirasto. 

Karhusaari on osa historiallista kolmen kartanon kokonaisuutta, johon kuuluivat Otaniemen ja Hagalundin kartanot rakennuskokonaisuuksineen. 

Kauppaneuvos Paul Sinebrychoff vanhempi (1799-1883) osti 1850-luvun jälkipuoliskolla Hagalundin ja Otaniemen kartanot yhteensä 45 000 hopearuplalla. Aluetta kutsuttiin noihin aikoihin Hagalundiksi vaikka se koostui kahdesta eri kartanoalueesta. Kun kesä koitti Paul ja Anna lapsineen muuttivat Bulevardin kodista Helsingistä kesäksi Hagalundiin asumaan. Matka ei ollut pitkä mutta maisema muuttui merelliseen maalaismaisemaan Bulevardin nupukivikadusta.

Vuonna 1890 Karhusaaren huvilan alue erotettiin Hagalundin tilasta. Toinen Sinebrychoffin pojista, Paul nuorempi sai Hagalundin sekä Otaniemen ja Nicholas puolestaan oman merenrantapalstan Karhusaaresta, jonka alueeseen silloin kuuluivat myös Hanasaari ja Fröknarne-luodot.

Nicholas (1856-1896) ja Anna Sinebrychoff (1854-1944) valokuvattuna 1897 norjalaissyntyisen valokuvaaja Daniel Nyblinillä valokuvaamossa vasemmalla. Nyblin on yksi Suomen valokuvahistorian suurista vaikuttajista. Oikealla kuva Annasta maalattuna Karhusaaren huvilan rakenteisiin. 

Karhusaaren (Björkholm) huvilan päärakennuksen suunnitteli Sinebrychoffien perhetuttu, arkkitehti ja vapaaherra Karl August Wrede 1887. Wrede oli edellisenä vuonna palannut Italiasta opintomatkalta joten hänen piirustuspöydällään syntyi kuin kopio italialaisesta renessanssipalatsista. Italialaisesta esikuvastaan Karhusaaren huvila poikkesi sillä, että se oli rakennettu puusta toisin kuin Italian kivirakennukset. Osoitteeseen Pohjois-Esplanadi 35 rakennettu ns. Wreden pasaasi on myös arkkitehdin piirustuspöydältä lähtöisin ja varmasti myös jokaiselle Helsingissä liikkuneelle tuttu liiketalo. Tästä voit kurkistaa miltä rakennus näyttää. 

Karhusaaren huvilan kakluunit ovat todella upeita ja jokaisessa huonetilassa on erilainen tulisija. Viimeisimmässä restauroinnissa, joka valmistui nyt tammikuun lopussa 2024 on varmasti myös tulisijoja kunnostettu ja uudelleenmaalattu. 

Koska Sinebrychoffin huvilaa käytetään nykyään vuokrattavana juhlatilana on siellä paljon pöytiä ja tuoleja vierailijoille. Muutamiin huonetiloihin on kuitenkin jätetty kalusteita, joista välittyy menneen ajan sisustus ja porvariskodin henki. Verrattuna Bulevardin kotimuseoon Karhusaaressa ei enää esillä perhemuseon kaltaisia tiloja, esineitä ja tunnelmaa.  

Karhusaaren huvila-alue mereltä ennen Jorvaksentien valmistumista. Länsiväylä kulkee nyt rakennusten edestä ja rakennuksista purettiin rakennettavan tien alta pois. Åbo Akademin kuva-arkisto. 

Karhusaaren huvilan ja sitä ympäröivän puiston lähtökohtana on ollut, että ne liittyisivät asteittain saaren alkuperäiseen luontoon istutusten, hiekkakäytävien, pengerrysten, siltojen ja laiturien välityksellä. Päärakennuksen kanssa samaan linjaan oli rakennettu lasinen ruusutarha, jonka yhteydessä on sijainnut myös jääkellari, sauna ja venevaja. Valitettavasti vuosina 1933-1938 rakennettu kaksikaistainen Jorvaksen maantien työmaa sai aikaan sen, että osa Karhusaaren rakennuksista on purettu silloin. Vanhaan mustavalkoiseen valokuvaan yllä on vielä tallentunut näkymä ennen katepillareiden tuloa. 

Kasvihuoneesta saatiin tuoreita kasviksia ruokapöytään. Kuva on lainattu Finnan arkistosta. 

Rakennusryhmän lounaispuolelle rakennettiin palvelusväen asuintalo, puuliiteri ja pieni leikkimökki. Palvelusväen asuintalosta luoteeseen kohosivat talli, navetta, meijeri, sikala, kanala, viljamaksiini, mankeli, mylly, käymälä, valjashuone, vajat, liiterit ja varastot, kasvihuone puutarhurin asuintalo. Riihi sijoitettiin kauemmaksi muista rakennuksista. Karhusaaren oli myös laivalaituri, jossa kävi höyrylaiva jättämässä saareen tulevia matkalaisia. Karhusaaren yhteisö oli täysin omavarainen kokonaisuus.

Karhusaaren päärakennus talousrakennuksineen on pääkaupunkiseudun ainoita säilyneitä 1800-luvun kaupunki maatiloja. Se kuuluukin Uudenmaan maakunnallisesti merkittäviin kulttuuriympäristöihin. 

Taustalla Hevosmiehen talo ja etualalla Ollyn pienenpieni leikkimökki, jonka viime jouluna olivat vallanneet lukemattomat lahjoitusnallet. Nicolas ja Anna Sinebrychhoff saivat vain yhden tyttären kirjailija Olga "Olly" Sinebrychoffin, joka myöhemmin avioitui insinööri Uno Donnerin kanssa. Olga ja Uno olivat lapseton pariskunta eli tälle sukuhaaralle ei jatkajaa löytynyt. 

Karhusaaren huvilassa kiertäessäni mietin miten monia erilaisia koristeellisia kakluuneita rakennus pitikään sisällään. Onnistuin löytämään kakluuneista alkuperäisiä mittakuvia Finnan sivuilta ja upeita ovat piirroksetkin. Esteettisillä kakluuneilla on tärkeä merkitys asuinmukavuuden kannalta eli pitää rakennus ja sen huonetilat lämpiminä sekä myös näyttää sellaisilta, että ne sopivat italialaiseen uusrenessanssi huvilaan saumattomasti. Kakluunien lisäksi myös paneloinnit ja kattomaalaukset on tehty taiten.

Nicolas ja Anna eivät asuneet ympärivuotisesti Karhusaaresta vaan se oli enemmän kesänviettopaikka. Nicolas perheineen vietti huoletonta huvilaelämää huvilalla ja heidän luonaan kävi myös nimekkäitä kesävieraita kuten marsalkka Mannerheim. Nicolaksen vaimo Anna os. Nordenstam oli äitinsä puolelta Mannerheim joten solmittu avioliitto oli ensimmäinen Sinebrychoffin suvun jäsenen aatelisen kanssa solmima liitto. Karhusaaren huvilan yläkerrassa löytyykin Mannerheimin mukaan nimetty salahuone.

Karhusaaressa asui kuitenkin ympärivuotisesti työläisiä hoitamassa tilaa ja sen eläimiä. Nicolas oli nimennyt ystävänsä Fredrik Liljebergin (1857-1944) huvilavahdiksi Karhusaareen, Liljeberg oli kalastaja, pikaluistelija ja maastohiihtäjä. Hän oli myös tunnettu hyvästä ampuma- ja purjehdustaidostaan ja siksi Nicolaksen isä Paul Sinebrychoff palkkasi hänet aluksi matruusiksi huvijahdilleen. Liljeberg ehti työskennellä Sinebrychoffin suvulle ensin isälle ja sitten pojalle puolen vuosisadan ajan. Karhusaaren huvilassa oli ikuistettu myös uskollinen Liljeberg yhden huoneen seinälle, josta kuva minä nappasi yllä olevan valokuvan. 

Kulkiessani Karhusaaren huvilan huoneesta toiseen yritin kuvitella sitä hienostunutta ilmapiiriä mikä tiloissa varmasti vallitsi yli sata vuotta sitten. Pukeutuminen oli aikoinaan paljon muodollisempaa kuin nyt ja sukupuolien välillä oli todella "iso kuilu" monen asian suhteen. Ei ollut tahdikasta kysellä liikoja vaan naisia opetettiin jopa pitämään "mölyt mahassaan ja lopettamaan turha valittaminen". Mies oli näihin aikoihin perheen pää ja vaimon saattoi myös tietyissä tapauksissa vaikka vaihtaa toiseen. 

Anna jäi nuorena leskeksi eli hänen aviomiehensä Nicolas kuoli tuberkuloosiin vain 40-vuotiaana. Anna vietti kesänsä Karhusaaressa aina kuolemaansa saakka eli 90-vuotiaana vuonna 1944 hän siirtyi ajasta ikuisuuteen. Vanhemmiten hän sokeutui ja häntä kutsuttiin "Blinda Tant Anna" nimellä nimellä Karhusaaressa. Anna yritti kuolemaansa saakka ylläpitää 1800-luvun huvilaelämän traditioita ja seremonioita. Iso takaisku Annalla oli uusi Jorvaksentie, joka rikkoi Karhusaaren huvilan yhtenäisen kokonaisuuden kun iso joukko rakennuksia purettiin tien alta pois. Kun Anna kuoli 1944 katosi Sinebrychoffin sukunimi Suomesta. Oma Olga tytär ei hankkinut lapsia miehensä kanssa. 

Kävin pihamaalla silittelemässä Sinebrychoffin ihania panimohevosia nimeltään Fredrik ja Ludwig useaan otteeseen. Hevoset tekivät historiallisen vierailun huvilalle avoimien ovet -tapahtuman kunniaksi. Aikoinaan panimohevoset ovat auttaneet Karhusaaren huvilalla ehkä jääkellarin jään varastoimisessa kesää varten. Sinebrychoffilla on ollut Hietalahdessa hevostalli jo yli 200 vuotta. Panimohevoset tekevät nykyään kevyttä pr-työtä ja edustavat Sinebrychoffia Helsingin keskustassa ja muuallakin Suomessa aina pyyntöjen mukaan. Minä olen useana viikkona onnistunut näkemään panimohevosia liikenteessä ja pakkohan niitä on mennä vähän silittämään. 

Tapahtuma oli erittäin hyvin järjestetty. En valitettavasti saanut paikkaa kuuntelemaan Katja Weiland-Särmälän luentoa Paikan henki koska sinne mahtui vain rajallinen määrä osallistujia. Myös barokkimusiikki konsertti oli myös ehtinyt jo täyttyä. Jo pelkkä kävely ja Karhusaaren huvilan sisätilojen näkeminen oli todella vaikuttava elämys.

Kiitos Taidekeskus Kartulle hyvin järjestetystä tapahtumasta. Toivottavasti Taidekeskus pystyisi jatkossa palaamaan Karhusaaren huvilaan jatkamaan omaa tärkeää työtään. 

Pää pyörällä toukokuisesta kukkaloistosta

 

Elämme juuri sitä aikaa keväästä kun luonto on ihan yhtäkkiä kaikkialla puhjennut kukkaan! Tuntuu todella absurdilta ajatella, että 23.huhtikuuta lunta satoi meillä Espoossa vielä niin paljon, että piti ihan kolata oma parkkipaikka puhtaaksi saadakseen menopeli siihen takaisin iltapäivällä. Jouduin jopa siirtämään muutamia sovittuja tapaamisia kun vastapuoli ei kesärenkailla varustetulla autollaan olisi päässyt turvallisesti perille kohtaamispaikkaamme. 

Lumihiutaleita leijaili maahan vielä vapun jälkeenkin jonain päivänä ikävästi peittäen jo vihertävää nurmikkoa. Päässä pyöri ikävä ajatus onko kevät ehkä peruttu kokonaan tältä kuluvalta vuodelta. Talvi kun oli muutenkin kestänyt vähän liian pitkään eli lähes kahdeksan kuukautta! 

Vihreän ilmestyminen puihin ja pensaisiin antoi odottaa itseään tänä vuonna todella pitkään. Mutta sitten ihmeellinen luonto otti selkävoiton ja kevät pääsi vihdoin talven niskan päälle kaataen sen kanveesiin. Voi sitä ilon ja riemun hetkeä kun voi vihdoinkin kaivaa esille kaappien perukoilta jotain keveämpää. Minusta tuntui, että hymyilin kilpaa auringon kanssa ja visusti ummistin kotona silmät likaisilta ikkunoita, jotka huusivat pesua talven jälkeen. Nyt ei todellakaan olisi aikaa kuurailla lasipintoja kun luonnossa tapahtui huikeita asioita päivittäin. Juuri nyt on saatava nauttia niistä kaikista kukkivista, vihertävistä ja kasvavista muutoksista joka solullaan ihan päivittäin.

Vuosien myötä minulle on muodostunut sellainen "luonnon tsekkauslista" paikoista, joita pitää erityisesti pitää silmällä kevään saapuessa kohinalla. Keväällä 2019 huomasin ihan sattumalta Facebookin keskusteluryhmässä, että Kallion Torkkelinmäellä on muutama upeasti kukkiva magnolia. Nämä huumaavasti tuoksuvat kukkakaunottaret ovat olleet olemassa jo dinosaurusten aikaan maapallolla. Dinojen kävi huonosti niiden kuollessa sukupuuttoon mutta magnoliat säilyivät. Luonto on ihmeellistä ja joskus ihmisen mieli on ihan solmussa kun miettii näitä jättiläisotuksia. 

Erikoinen yhteensattuma oli myös se, että samana keväänä 2019 kun löysin Torkkelinmäen magnoliat avautui Heurekassa "Jättimäiset dinosaurukset" 30v-juhlanäyttely. Dinoihin hurahtaneena taisin käydä siellä peräti kolme kertaa. Yhden reissun tein isäni kanssa tiedekeskus Heurekaan ja muistan hyvin kun juttelimme pitkään siitä miten käsittämättömältä tuntuu, että dinosaurukset tai siis jättimäiset liskot ovat todella eläneet maapallolla. 

Toivottavasti dino näyttely on tulossa taas muutaman vuoden kuluttua uudelleen Heurekaan. Näyttely on ehtinyt vierailla Heurekassa peräti 7 kertaa vuosina 1991, 1995, 2001, 2004, 2011, 2012 ja 2019. 

Toinen kevääseeni kuuluva tärkeä tapahtuma on kirsikankukkien puhkeaminen ja niiden ihailu hanamissa. Tänä vuonna en varsinaiseen Roihuvuoren kirsikkapuiston hanami -tapahtumaan viikko sitten lauantaina 11.toukokuuta ehtinyt osallistua mutta itse kirsikkapuistossa olen kyllä useasti käynyt tarkkailemalla kukintatilannetta viime viikkojen aikana. Jos keväällä bongaan kirsikkapuun viereisessä puistossa liikennevaloissa on enemmän kuin sääntö kuin poikkeus, että minä pysäköin auton ja siirryn viettämään omaan hanamia kirsikkapuiden alle. 

Minulla on ikuinen unelma, että joskus pääsisin Japaniin ja mieluiten Tokioon viettämään hanamia sekä aistimaan sitä aito japanilaista kevätkauneuden ihailua joukolla. Jos joskus vielä elämäni aikana muutan omakotitaloon haluan ehdottomasti sen pihamaalle ainakin yhden kirsikkapuun ellei useita. En niinkään välitä niistä kirsikoista, joille kivellisenä hedelmänä olen myös allerginen mutta kirsikankukkien kauneudella omalla pihalla haluaisin kokea.

Jos sinulla ei nyt viikonloppuna ole tekemistä ja haluaisit nähdä vielä kauniita kukkia ota suunnaksi Raasepori ja Gullo Gård. Minä vierailin tässä keltaisessa ihanassa kukkameressä keväällä 2018.  Gullön saarella kukkii tällä hetkellä Blomdalen-Kukkalaaksossa ainakin 40 000 narsissia! Kukkalaakso on avoinna vain narsissien kukinnan ajan (keväällä 2018 aukiolo oli 13.5. - 27.5.) 

Suomessa yhtäkkiä puhjennut lähes helteinen kesäsää varmasti lyhentää kukintaa tänä keväänä, joten jos haluat nähdä narsissit niin ota suunnaksi Gullöntie 300, Tammisaaressa. Ja ei kun samoilemaan metsäpolulle, joka varrelle on istutettua todella paljon narsisseja ihan silmänkantamattomiin. Tästä voit kurkistaa Gullo Gårdin Facebook sivuille, josta löytyy lisätietoa tapahtumasta. 

 

Carpe diem - pitää tarttua hetkiin etteivät ne mene ohi! Mukavaa viikonloppua!