Sara Hildénin museossa Tampereella on Jean-Michel Othonielin upea yksityisnäyttely 15.9. asti nähtävillä

 

Kesälomani aikana kävin Tampereella kahdessa museossa, joista toinen oli Sara Hildénin taidemuseo Särkänniemessä. Toisen museovierailun tein museo Milavidan "Muodin huipulla" näyttelyyn, joka on avoinna ensi kevääseen eli 16.maaliskuuta 2025 saakka joten tästä on tulossa ihan oma postaus jossain vaiheessa. Kesäloma tohinoissani olen ihan kokonaan unohtanut vinkata täällä blogissa Sara Hildénin taidemuseon aivan huikean värikkäästä, leikkisästä ja minusta myös satumaisesta Jean-Michel Othonielin Loputtomassa valossa -näyttelystä, joka on avoinna vielä 15.syyskuuta asti. 

Othoniel (synt. 1964, Saint-Étienne) on Ranskan tunnetuimpia nykytaiteilijoita. Sara Hildénin taidemuseon järjestämä yksityisnäyttely on ensimmäinen taiteilijan Pohjoismaissa järjestetty näyttely. 

Sara Hildénin taidemuseo avattiin 1979 ja piha-alueella löytyy kesällä vehreän vihreä ja mielenkiintoinen veistospuisto. Tamperelaisen Arkkitehtitoimisto Pekka Ilveskosken palveluksessa ollut arkkitehti Asko Rasinperä toimi aikoinaan pääsuunnittelijana tehden suunnitelmat museorakennuksesta Näsijärven Näsinselän rannalle. Usein näkee tosin kirjoitettavan, että arkkitehti Pekka Ilveskoski olisi suunnitellut itse taidemuseon mutta hänen piirustuspöydällään on syntynyt museon vieressä oleva taivaalle kurottava, legendaarinen Näsineulan näkötorni. 

Minusta sekä taidemuseo että näkötorni edustavat 1970-luvun betonibrutalismia parhaimmillaan eli rakennuksia, jotka suosivat selkeyttä ja viimeistelemättömiä materiaalipintoja. Olen käynyt jo nuoruudessani ensimmäisen kerran Sara Hildénin taidemuseossa perheemme kesälomareissuilla Suomessa. Vierailimme myös samalla kertaan Hotelli Mesikämmenessä, joka sekin edustaa puhtaimmillaan brutalismia. 

Kuva: Joonas Salo/Iltasanomat, Sari Gustafsson/Lehtikuva, IS-arkisto 

Sara Hildén oli vaatetusalan yrittäjä, keräilijä-mesenaatti ja suuri taiteen ystävä, joka ehti pitkän elämänsä aikana hankkimaan todella laajan suomalaisen ja ulkomaisen taiteen kokoelman. Vuonna 2018 ilmestyi taidehistorioitsija Anna Kortelaisen kirja "Hyvä Sara! Sara Hildénin kolme elämää", 

Muistan, että sain kirjan ystävältäni lainaksi ja ahmin sen melkein kerralla. Sara Hildèn (1905-1993) oli todella elänyt kolme hyvin erilaista elämää. Hän oli orpo torpantyttö, johon sisällissodan julmuudet jättivät jälkensä. Särkänniemen rannoilla hän kävi piikana jo uimassa. Hildèn toimi lottana sodan aikana. 

Sarasta tuli myös adoptioäiti ja hän avioitui 45-vuotiaana alkoholisoituneen taiteilija Erik Enrothin kanssa. Avioliitto kuitenkin päättyi avioeroon 15 vuoden jälkeen. Ero Erikistä oli kova paikka Saralle. Vahva suositus lukea Anna Kortelaisen kirja, joka valottaa minusta hyvin Sara Hildènin hyvin monivaiheista elämää. 

Muistelen edelleen kesällä 2016 Sara Hildènin taidemuseossa ollutta aivan huikeaa australialaisen kuvanveistäjä Ron Mueckin valtavien ihmishahmojen näyttelyä, jossa kävijöitä oli huikeat 115 119!

Nyt Sara Hildènin museo on täyttynyt Jean-Michel Othonielin puhalletusta värikkäästä lasista. Näyttely "Under an Endless Light - Loputtomassa valossa" esittelee taiteilijan tuotantoa 2000-luvun alusta aina tähän päivään saakka ja sen teemana ovat luonnon ihmeet. 

Minä rakastan värikästä lasia, joka näyttelysaleissa todellakin oli yllin kyllin. Ulkoa tulviva kesäistä valoa sisälle saleihin vaikka päivä oli välillä vähän pilvinen. Moni muu oli minun lisäkseni löytänyt näyttelyn vaikka valokuvien perusteella voisi ajatella, että olin yksin museossa. Olen tarkoituksella odotellut juuri oikeaa hetkeä kuvata töitä ettei muita ihmisiä näy kuvissani.  

Jean-Michel Othoniel, etualalla Käärmeen muna 2022, takana Elämän lähde 2022

Jean-Michel Othoniel, takana Käärmeet  2022, etualalla Unelma vedestä 2022

Jean-Michel Othoniel, Myrkkymalja 2022

Jean-Michel Othoniel, edestä taakse Käärmeen muna 2022, Aamunkoiton poika 2024, Loputtoman levon lähde 2022

Aloitin kiertämisen alakerrasta, josta löytyy Fontaine -niminen yhdeksän lasisen suihkulähteen teos. Erinäköiset ja -kokoiset suihkulähteet ovat syntyneet 2022 ja 2024. Materiaaleina töissä on käytetty intialaista peililasia, Muranon lasia ja ruostumatonta terästä. Suihkulähteille oli annettu hauskoja nimiä:  Aamunkoiton poika, Käärmeen muna, Unelma vedestä, Loppumaton levon lähde, Elämän lähde, Käärmeet, Myrkkymalja ja Auringonhenki. Suihkulähteet oli aseteltu teoksen päälle, jonka nimi oli Meripihkanvärinen joki. Vietin varmaan eniten aikaan näiden suihkulähteiden äärellä vain ihaillen niiden uskomattomia värisävyjä. 

Jean-Michel Othoniel, Sininen joki 2024

Yritin selvittää mitä "intialainen peililasi" on siinä onnistumatta. Tätä materiaalia oli nimittäin käytetty toisessakin työssä mutta syvänturkoosin värisenä, joka toi näyttelysaliin kuin valtavan välkehtivän vesilammikon. "Intialainen peililasi" oli tiilenmuotoista ja sen pinta oli todella kirkkaan hohtavaa vaikka huoneessa ei auringonvaloa olisi edes ollut. 

Jean-Michel Othoniel Sininen joki 2024, intialainen peililasi. Yläpuolella teoksia Helminauha- ja Rakastaja -sarjoista, Muranon lasia ja ruostumatonta terästä. 

Seuraavaksi siirryin vielä yhdet rappuset alaspäin tilaan, jonka täyttivät Jean-Michel Othonielen valtavan suuret lasiset helminauhat, joita roikkui katosta. Lasiset veistokset olivat kuin jättiläisen lasihelmistä koottuja koruja, joiden värimaailma sai ne hehkumaan jotain maagista tai yliluonnollista. 

"Materiaaliset ominaisuudet korostavat hänen taiteensa moniselitteisyyttä ja vastakohtaisuutta: se on monumentaalista mutta herkkää, barokkisen runsasta mutta minimalistista, runollista mutta poliittista." Sara Hildènin taidemuseon näyttelyn esittelyteksti. 

Jean-Michel Othoniel 2010, Valko-punainen helminauha

Jean-Michel Othonielin näyttelyn teosten mittakaava ulottuu intiimistä hyvin monumentaaliseen. Taidemuseon sisääntulokerroksesta löytyy Othonielin Valko-punainen helminauha 2010, joka on peräti kaksi metriä korkea Muranon lasista valmistettu lasiveistos, joka kuuluu Sara Hildènin Säätiön omiin kokoelmiin. 

Jean-Michel Othoniel, Golden Lotus 2015, teräs, alumiiniseos, lehtikulta 

Seuraavaan alakerran tilaan siirryttäessä katseeni kiinnittyi ensimmäisenä museon puistossa olevaan Jean-Michel Othonielin veistokseen, joka hohti lehtikultaisena kilpaa auringon kanssa. Taidemuseon puistosta löytyy Golden Lotus teoksen lisäksi myös kahteen puiston puuhun ripustettu valtava helminauta Collier Or. Näyttelyssä sai koko ajan kokea WOW-elämyksiä kun silmien eteen tuli uusia mielenkiintoisia teoksia. 

Jean-Michel Othonielin teokset vasemmalta oikealle: Kultalootus 2022, Ruusunnuppu 2023, Kultaruusu 2023, ruostumaton teräs, lehtikulta. Takaseinällä teoksia sarjasta Kärsimyskukka 2024, alumiini, lehtikulta, Muranon lasi.

Alakertaan sijoitetut työt henkivät itäimaisen puutarhan tunnelmaa sekä lasisina että lehtikullattuina. Veistoksista tulee mieleen korujen ja satumaisen lumouksen valtakunta vähän kuin "aikuisten satumaa, jossa voi kulkea ihmeestä toiseen". Kukista inspiraation saaneet veistokset Passiflora ja Gold Lotus ripustettuna betonisen karulle seinälle muodostavat hyvin kontrastisen mutta toisaalta äärimmäisen  mielenkiintoisen näkymän. 

Jean-Michel Othoniel, Wonder Blocks 2024

Palasin pää ihan pyörällä kaikesta kauniin ja ihmeellisesti sisääntulokerrokseen katsomaan mitä sieltä löytyy. Sara Hildènin sisääntuloaulaan pystytetty lasitiilistä tehty veistosinstallaatio Wonder Blocks hehkuu syvänvihreän kattoikkunasta tulvivan valvon alla. Taiteilija on itse luonnehtinut teosta "vaaleanvihreiden ja sahraminkeltaisten monoliittien metsäksi". Minä rakastan värejä, joita Ohtoniel käyttää!

Jean-Michel Othoniel, Wild Knots teoksia, teräs

Esillä on myös Jean-Michel Othonielin teräksestä valmistettuja Wild Knots -teoksia, vulkaanisesta lasista tehtyjä Invisibility Faces -teoksia ja sarja Othonielin uusia, kukkien inspiroimia maalauksia. Näyttely oli aivan huikea joten jos satut olemaan Tampereella käyt ihmeessä katsomassa näitä huikeita töitä "Under an Endless Light - Loputtomassa valossa" -näyttelyssä. 

Sara Hildènin taidemuseo löytyy ihan Näsineulan vierestä osoitteesta Laiturikatu 13, 33230 Tampere. Älä ihmettele kun ajat museolle olet kyllä oikealla tiellä koska ajat ikään kuin Särkänniemen huvipuiston alueella eli rohkeasti vain opasteita seuraten löydät perille. Siinä vaiheessa kun ole Näsinneulan juurella oletkin jo perillä. 

Taidemuseon alakerrasta löytyy kahvila Cafe Sara, josta saa paikan päällä valmistettuja makeita ja suolaisia herkkuja. Kahvi on paikalliselta pienpaahtimolta. Hyvällä säällä voit istua myös ulkoterassilla, josta avautuu upea Näsijärven maisema, joka toki näkyy myös isojen ikkunoiden kautta itse kahvilaan. Kahvilan helmiä ovat minusta Birger Kaipiaisen ja Rut Brykin keramiikkaveistokset vuodelta 1979 ja kahvilan ulkoasu on upeasti säilytetty ennallaan 2009 peruskorjauksessa. Hannu Väisäsen uudempia keramiikkalautasia on myös esillä. 

Museokorttikohde.

Nuori Sara Hildèn kesällä järven rannalla. Kuva Satakunnan Kansa, arkisto.

Älkää nimittäkö minua mesenaatiksi. Sanokaa taiteen ystäväksi. Sillä sitä minä olen ja olen ollut koko aikuisen elämäni, aina siitä lähtien kun nuorena tyttönä ostelin tamperelaisten nuorten maalarien töitä.

Näin sanoi Sara Hildén nimeään kantavan museonsa avajaisissa vuonna 1979.

On myös todella upea juttu, että tämä museo syntyi aikoinaan yksityisen taiteenkerääjän ja mesenaatin, Sara Hildènin, lahjoitettua säätiönsä hallinnoimat taideteokset kaupungin rakentamaan museoon. 

Elokuun viimeinen päivä

 

Tänään on elokuun viimeinen päivä eli virallisesti viimeinen kesäkuukausi päättyy. Tänä lauantaina vietetään myös venetsialaisia, joka on loppukesän huipennus päättäen kesän mökkeily- ja veneilykauden. Venetsialaisia pidetään myös veden, tulen ja valon juhlana. Venetsialaisten juhlinta aloitettiin Helsingissä jo vuonna 1840. Länsi-Suomen rannikkoalueet ja Pohjanmaa ovat olleet perinteisiä venetsialaisten viettopaikkoja. 

Nykyisin venetsialaisia vietetään ympäri Suomea ja minäkin olin jo kahden vaiheilla lähdenkö Middle of Nowhere ITE-taidepuiston venetsialaisiin vai Venetsialaiset Stadissa -tapahtumaan, joka järjestettiin ensimmäistä kertaa 2022. Loppupeleissä käytyäni Fagervikissä ja Lill-Bredsin marjatilalla sekä syötyäni hyvän aterian päätin kuitenkin jättää juhlinnan väliin.

Kuva Middle of Nowhere, Facebook

Kuva Hgin kaupunginosat, Venetsialaiset Stadissa 2023

Tänään on juhlittu myös Itämeren rannoilla muinaistulien yötä, joka on venetsialaisia nuorempi juhla. Tulet sytytetään elokuun viimeisenä lauantaina kello 21.30 Suomen aikaan ja tämä perinne on erityisesti veneilijöille tärkeä. Muinaistulet ovat aikoinaan olleet varoitustulia, joita on käytetty varoittamaan esimerkiksi vihollisesta. 

Muinaistulien yö -tapahtuman perinne on alkanut vasta 1992 kun Suomi vietti itsenäisyyden 75. juhlavuottaan. Vuotta myöhemmin kokkoja poltettiin myös muutamassa virolaisessa rantakylässä, jossa tapahtuma sai nimensä Muinaistulien yö. 

Kuva Turun kaupunki 

Tänä päivänä kokkojen polttamisella halutaan korostaan Itämeren suojelua sekä kulttuuriperinnön säilyttämistä Itämeren eri alueiden välillä ja kanssakäymisen sekä yhteistyön merkitystä sisämaassa ja rannikolla elävien ihmisten välillä. Muinaistuli kokkoja sytytetään Suomen lisäksi myös Virossa, Latviassa, Liettuassa, Puolassa, Saksassa, Ruotsissa ja Tanskassa.  

Kolmas asia mitä elokuun viimeisenä päivänä juhlitaan on Suomen luonnon päivä. Minä kirjoittelen blogiin Suomen luonnon päivästä 2021 seuraavasti.

"Ensimmäisen kerran Suomen luonnon päivää vietettiin 2013. Olen äärimmäisen ylpeä siitä, että 2017 Suomesta tuli ensimmäinen maa maailmassa, joka liputti oman luontonsa kunniaksi. Toivottavasti toimimme esikuvana muille maille siitä miten omaa ainutlaatuista luontoa tulee arvostaa, kunnioittaa, suojella ja vaalia, jotta se säilyy myös meidän jälkipolvillemme monimuotoisena. Jos luonnon monimuotoisuus köyhtyy liikaa on sillä vakavia vaikutuksia sekä luontoon että meidän ihmisten hyvinvointiin. 

Ihmisten onkin osattava elää tasapainossa luonnon kanssa ettemme köyhdytä sitä liikaa. Luontotyyppien muutokset johtuvat maatalouden tehotuotantojärjestelmistä, rakentamisesta, louhinnasta, metsien, merien, jokien, järvien ja maaperän liiallisesta hyväksikäytöstä, haitallisten vieraslajien leviämisestä, saastumisesta ja yhä enemmän myös maailmanlaajuisesta ilmastonmuutoksesta." 

"Suuri, terve raakkupopulaatio pystyy suodattamaan jopa miljoonia litroja vettä vuorokauden aikana". YLEn uutinen 24.8. 2024, kuva. Panu Oulasvirta. 

Viimeaikaiset tapahtumat Suomussalmen Hukkajoella ovat tehneet minut hyvin surulliseksi. On todella vaikeaa ymmärtää miksi jo dinosaurusten aikana elänyt raakku lajitovereineen joutui brutaalisti yliajetuksi? Suomessa jokihelmisimpukka Margaritifera margaritifera eli kansankielisesti raakku kun on erittäin uhanalainen laji. 

Raakkuja elää Suomessa enää noin 120-150 joessa, joista 90 % sijaitsee Koillismaalla ja Lapissa. Oulun eteläpuolella raakkuja on alle kymmenessä joessa. Arvioidaan, että vain muutama kymmenen jokea on sellaista missä raakku enää pystyy lisääntymään ja niistä Etelä-Suomessa on kaksi. 

Metsätyökoneiden tuhoama Hukkajoki oli aiemmin yksi parhaimmista raakkujoista. Niin vaikeaa käsittää miksi näin toimittiin... Milloin me ihmiset opimme kunnioittamaan luontoa ja siellä eläviä erilaisia lajeja? Emme nimittäin ole yksin tällä maapallolla eikä meidän tehtävämme ole tuhota vaan pikemminkin suojella niitä lajeja, jotka ovat uhanalaisia.

Olen käynyt Haltialan kukkapelloilla vuosia ja niin tänäkin kesänä. On upeaa, että tarjotaan mahdollisuus meille kaupunkilaisille käydä poimimassa niitylle istutettuja kukkia kotiin. Mikä onkaan ihanampaa kuin kukkaniityllä kävely ja kukkien poimiminen. 

Haltialan pelloille oli tänäkin vuonna istutettu siemeniä, joista oli ainakin kasvanut kesämalvikkeja, hunajakukkia, ruiskaunokkeja, kosmoskukkia, unikoita ja auringonkukkia. Haltialan pelloilla on aina ollut kuhinaa kukkapelloilla mutta tänä vuonna jopa ihan ruuhkaa kun uutinen kukkapellosta oli iltauutisissa. 

Itse kerään aina maltillisesti kukkia omiin tarpeisiini eli kotiin maljakkoon. Joskus tulee sellainen hassu fiilis kun näkee ihmisten kantavan pakettiauton takatilaan sylikaupalla kukkia useamman ihmisten toimesta päätyvätkö kukat todella omaan käyttöön vain ehkä pahimmassa tapauksessa myyntiin? En usko, että kukkia on kuitenkaan tarkoitettu muuhun kuin ihan oman kodin piristykseksi.

Miten sinä vietit elokuun viimeistä päivää? Venetsialaisissa tai kenties muinaistulien loisteessa? Vai juhlistitko kenties Suomen luonnon päivää vetämällä siniristilipun salkoon? Oletko käynyt kukkaniityillä poimimassa kotiin kukkia? Onko kesävaatteet pakattu jo pois? Hyvää viikonloppua kaikille!

Suomen Rautatiemuseo - upea keisarin juna ja paljon muuta mielenkiintoista katsottavaa

 

Veturi C1 eli Bristollari oli Valtionrautateiden 1. varsinainen tavarajuniin tarkoitettu höyryveturi. 

Suomen Rautatiemuseo Hyvinkäällä on ollut minun "must to visit" listalla jo pitkään. Nyt vihdoin kesälomallani astelin 1870-luvulta peräisin olevalle Hanko-Hyvinkää rautatien entiselle asema- ja varikkoalueelle. Tuntui aika jännältä seisoa kulttuurihistoriallisesti merkittävällä paikalla, jossa 150 vuotta sitten tehtiin historiaa. Rautatie Hyvinkäältä Hankoon avattiin liikenteelle vuonna 1873. Lokakuun 8. päivänä järjestettiin vihkiäisjuhla junaradalle ja aikataulun mukainen liikenne aloitettiin kuun lopussa. Tämä rata tunnettiin nimellä Hankopaana ja se oli ensimmäinen yksityinen rautatie Suomessa. 

Junan tulo Suomeen mullisti 1800-luvulla eläneiden suomalaisten käsitykset sekä ajasta että välimatkoista. Juna uutena liikkumisvälineenä tarjosi huomattavasti nopeampaa tapaa sekä liikkua että kuljettaa tavaraa. Hevoskyydillä matkaaminen oli hidasta koska hevosten piti saada välillä levätä. Toista oli halkoja ahmivan rautahevosen eli veturin matkateko, kun se kiskoi höyryä savupiipustaan puhisten perässään junavaunuja kiskoilla. Valtion Rautatiet aloitti säännöllisen junaliikenteen Helsingin ja Hämeenlinnan välillä 17. maaliskuuta 1862. 

Henkilöliikenneveturi Hv1 nro 555. Hv-sarjat tunnetaan lempinimellä "Heikki" mutta nro 555 "Prinsessana" tai "Turun Prinsessana". Syynä em. lempinimeen oli se, että nro 555 oli pitkään turkulaisen veturinkuljettaja Emil Holmberg silmäterä. Prinsessan tekniseen kuntoon ja yleiseen siisteyteen kiinnitettiin erityistä huomiota. Prinsessa kunnostettiin 1994 ja se on edelleen ajokuntoinen joten sitä voitiin käyttää rautateiden 150-vuotisjuhlan liikenteessä. 

Kansallisfilosofimme J.V.Snellman tähdensi jo aikoinaan "Rautatie on välttämätön jokaiselle maalle, joka haluaa pysyä mukana sivistyksen kehityksessä." Viisaan miehen vielä viisaampia sanoja! Rautateiden ansiosta kaupungit kasvoivat ja kehittyivät rautateiden ympärillä. Asemapaikkakunnille kohosi kauniita asemarakennuksia rautateiden varsille. Helsinkiin aloitettiin 1907 rakentamaan arkkitehti Eliel Saarisen suunnittelemaan päärautatieasemaa, joka vihittiin käyttöön 1919. Helsingin upeasta art nouveau tyylisestä rautatieasemasta tuli nopeasti tärkeä liikenteen solmukohta ja kohtaamispaikka. Ja sitä se on vieläkin nyt vuonna 2024!

Kuvat Suomen Rautatiemuseo 

Suomen Rautatiemuseo sai alkunsa Suomen Rautatievirkamiesyhdistyksen kokouksessa Helsingissä jo vuonna 1898. Rautatievirkamiehet päättivät yhdistää siihen mennessä kerätyt rautatieaiheiset kokoelmat ja perustaa Rautatiemuseon. Museo sai heti lahjoituksena Suomen ensimmäisen rautatien rakentamista johtaneen Knut Stjernvallin ainulaatuisen jetonikokoelman eli muistomitaleja, jotka oli henkilökohtaisesti myönnetty korkeimmille rautatievirkamiehille. Aluksi museotilassa oli vain pienoismalleja, valokuvia ja muuta pienesineistöä. Vuonna 1922 Rautatiemuseo siirtyi Helsingin vastavalmistuneen rautatieaseman läntisen siiven kolmanteen kerrokseen. 

Kuva Wikipedia, kuvaaja Ximonic (Simo Räsänen) 2022

Suomen Rautatiemuseo on rautatieliikenteen valtakunnallinen vastuumuseo. Se sijaitsee kulttuurihistoriallisesti merkittävällä Hanko-Hyvinkää rautatien entisellä asema- ja varikkoalueella. Itse perusnäyttely on jakaantunut eri rakennuksiin museon alueella: kolmeen näyttelyhalliin, veturitalliin, asemaan ja kasarmiin. Itse perusnäyttelyssä kerrotaan rautatieliikenteen ja matkustamisen historiasta sekä matkustamisen historiasta sekä rautatieläisten ammattikunnasta. 

Itse aloitin tutustumisen veturitallista, joka löytyy sisäänkäynnin oikealta puolelta. Veturitallissa voi kokea aitoa höyryveturikauden veturivarikon tunnelmaa. Tämä punatiilinen veturitallirakennus on 1870-luvun alusta joten täällä on historian havinaa. Tallissa pystyy myös kurkistamaan miltä vanha höyryveturi näyttää alta katsottuna eli laskeutumalla portaat pääsee ihan oikeasti veturin alle. Valokuvani eivät onnistuneet mutta mielenkiintoiselta näytti. 

Paikallisliikenneveturi I3 nro 489, Iita oli käytössä Helsingin paikallisliikenteessä. I-sarjan vetureita kutsuttiin lempinimellä Iita johtuen niiden sarjamerkistä. 

Punainen moottoriresiina Tre-Rto 9 on Teijon tehtaiden valmistama vuonna 1961 ja edustaa Suomen Rautatiemuseossa n. 150 kpl sarjaa. 

Höyryveturi Vr1 nro 669, Kana. Vr1 osoittautui voimakkaaksi ja tehokkaaksi järjestelyveturiksi, jonka kolmiakselisuus teki siitä keikkuvaisen, jos nopeus ylitti 20 kilometriä tunnissa, mistä se saikin liikanimen Kana.

Veturitallin toisesta päästä löytyy lasten työpaja- ja leikkitila. Siellä voi ihan luvan kanssa kiivetä siniseen kapearaide veturiin (muuten vetureihin EI SAA KIIVETÄ) ja leikkiä olevansa veturinkuljettaja. Rekvisiitaksi löytyy veturimiesten takkeja ja lakkeja, joita voi leikeissä vapaasti käyttää. 

Suomen Rautatiemuseon kartta

Päivä jolloin vierailin Suomen Rautatiemuseossa oli yksi kesän kuumimmista joten päätin jättää suosiolla väliin ulkona liikkumisen. Minulta jäivät nyt katsomatta Kasarmi eli rautatieläisten asuinrakennus sekä entinen Hyvinkää-Hangon yksityisrautatien asemarakennus, joka on entisöity vuoden 1873 asuunsa asematoimistoineen ja odotussaleineen. Asemalta löytyy myös yläluokan naisille aikoinaan tarkoitettu "naisten huone". Ehdottomasti käyn katsomassa myös em. kohteet jossain vaiheessa koska Museokorttia vilauttamalla voi museossa piipahtaa aina halutessaan. 

Museon sisäänkäynnistä löytyy pienoismalli koko Suomen Rautatiemuseon alueesta eli tyydyin nyt katselemaan sitä kuumuudessa kävelyn sijaan. Hieman epätarkkoja valokuvistani tuli ihan pakosta koska pienoismallit ovat aina lasin/akryylin sisään rakennettuna ja valtavista ikkunoista tuli aulaan valoa molemmin puolin. 

Museokaupassa oli myynnissä vaikka mitä kivaa. Olisi ollut mahdollista ostaa junien pienoismalleja sekä muuta juna aiheista. Tyydyin ihailemaan vaikka pikkujunat olivat tosi söpöjä! Postikortteja lukuisista vanhoista puisista asemarakennuksista ympäri Suomea rataverkoston varrelta. Tuo Valtion Rautateiden "Makuuvaunu...kuin oma vuode" taisi olla mainos eikä myynnissä mutta aika hauska minusta. Museonkaupan yhteydestä löytyy myös pieni kahvio, jossa voi istuskella nauttimassa juomia ja jäätelöä, leivonnaisia jne. siinä kiertelyn lomassa. 

Seinälle oli kerätty vanhoja junien reittikylttejä rekvisiitaksi. 

Seuraavaksi siirryin perusnäyttelyn puolelle, jossa kerrotaan rautatieliikenteen ja matkustamisen historiasta sekä rautatieläisten ammattikunnasta. Esillä on mm. höyryvetureita, Lättähattu ja Venäjän keisarilliset vaunut. Ennakkoon odotin ehkä eniten näkeväni juuri keisarillisen junan sinisine hohdokkaine vaunuineen ja Perinnejuna Valtterin ruskeine puukorisine vaunuineen. Taisin käyttää eniten aikaa tutkiessani tässä hallissa olevia junia. 

Astuessani sisälle perusnäyttelyyn katseeni kiinnittyi ensimmäiseksi "Pietarin rata 150 vuotta" tekstiin, josta mieleen muistui oma matkani Pietariin 2015 keväällä Allegrolla. Venäjälle on päässyt Suomesta junalla ensimmäisen kerran jo 150 vuotta sitten. Rata avattiin liikenteelle yksi osa kerrallaan. Ensin Riihimäki-Lahti ja sitten Viipuri-Pietari. Koko rata Riihimäeltä Pietariin otettiin käyttöön keisari Aleksanteri II:n nimipäivänä 11. syyskuuta 1870. 

Keisari Aleksanteri III vierailulla Suomessa. Kuva Suomen Rautatiemuseo. 

Helsingin ja Hämeenlinnan välinen osuus oli avattu radasta junaliikenteelle jo 1862. Suomi oli tuolloin autonominen suuriruhtinaskunta, jonka junarata yhdisti Pietariin, Venäjän silloiseen pääkaupunkiin. Pietarin radan rakentaminen osui vuosiin, jolloin Suomessa olivat suuret nälkävuodet. Työväestä 20 prosenttia menehtyi vuoden aikana ratatöissä joten rataosuutta on kutsuttu myös Nälkäradaksi ja Luuradaksi. Oolannin sota, viljavarastojen tuhoutuminen ja viljakato hallan takia saivat aikaan sen, että aliravitut ihmiset myös sairastuivat lavantautiin, punatautiin ja hinkuyskään. Tästä voit kurkistaa verkkonäyttelyyn liittyen Helsinki-Pietari rataan. 

Linkitän tähän myös minun Pietarin matkastani tehdyt blogipostaukset. From Russia with Love - vol 1., From Russia with Love - vol. 2 ja From Russia with Love - vol. 3. Allegro juna ei ole kulkenut enää 2020 jälkeen ja Venäjälle matkustamista tulee välttää. 

Suomen Rautatiemuseon ehdoton helmi minusta oli Keisarin juna, jolla Venäjän keisari ja Suomen Suuriruhtinas liikkui tullessaan Suomeen. Vaunuja on nähtävillä vain kolme eli keisarin vaunu, keisarinnan vaunu ja salonkivaunu. Kaikki keisarin junan vaunut maalattiin ulkoapäin siniseksi ja niissä oli kultaiset keisarilliset tunnukset. Junaan on lisäksi aikoinaan kuulunut ruokasalivaunu, keittiövaunu ja lämmitysvaunu mutta ne ovat ajan saatossa tuhoutuneet. Ensimmäinen vaunu, joka rakennettiin Saksassa oli keisarin vaunu ja se saatiin käyttöön 1870. Keisarin vaunussa on käytetty todella ylellisiä materiaaleja sisätiloissa eli amerikkalaista pähkinäpuuta ja villasamettia. 

Keisarin vaunun ovi. Kuva Suomen Rautatiemuseo

Keisarillinen kotka. Kuva Suomen Rautatiemuseo

Olen lainannut osan keisarillisen junan valokuvista Suomen Rautatiemuseon sivuilla. Junan ikkunan läpi kuvaaminen oli melkoisen haastavaa heijastusten ja lasin sameuden/likaisuuden takia. 

Keisarinnan vaunu ja salonkivaunu valmistettiin Suomessa Helsingin konepajassa 1870-luvulla. Vaunu on sisustukseltaan naisellisempi kuin keisarin vaunu, jossa kalusteet on päällystetty nahalla. Kun katseli junan ikkunalasin takaa sisätiloihin värit eivät olleet yhtä kirkkaat kuin näissä museon sivuilta lainaamissani kuvissa. 

Pikkupöytä, keisarinnan vaunu. Kuva Suomen Rautatiemuseo. 

Keisarinnan vaunussa on esillä upeita posliinisia kukkakuvioituja "kylpyhuonekalusteita". Alahyllyllä oleva potta on ilmeisemmin toimittanut alusastian virkaa. Junassa ei ehkä vielä ollut kunnollista "vesiklosettia". Suomen ensimmäinen vesivessa muuten oli rakennettu Helsingin silloisen kaupungin lähellä sijaitsevaan Lapinlahden keskuslaitokseen eli mielisairaalaan, joka avattiin vuonna 1841. Museon opastetaulusta löytyy vähän lisätietoa. "Myöhemmin vaunuihin tehtiin joitakin muutoksia ja parannuksia, muun muassa lämmitysjärjestelmää, valaistusta ja käymälöitä uudistettiin."

Keisarinnan vaunun astiasto. Kuva Suomen Rautatiemuseo. 

Salonkivaunun väri on syvänpunainen kun keisarinnan vaunu on syvänsininen. Paljon verhoja kiinnitystupsuineen, kultaisia kynttilänjalkoja, samovaari, upottavia nojatuoleja ja sohvia. 1800-luvun lopulla junat oli Suomessa suunniteltu kulkemaan vain 25 kilometriä tunnissa, joten matkanteko oli edelleen hidasta mutta silti hevoskyytiä nopeampaa. 

Kuva Suomen Rautatiemuseo 

"Suomalainen Keisarin juna on ollut virallisessa käytössä vain muutamia kertoja. Sitä käytettiin ensimmäisen kerran 1876, kun Aleksanteri II vieraili Helsingissä. Aleksanteri III käytti junaa kaksi kertaa vieraillessaan Suomessa ja Lappeenrannassa 1885 ja 1888. Viimeisen kerran keisarillisia vaunuja käytettiin 1914, kun leskikeisarinna Maria Fjodorovna matkusti Suomen kautta Torniosta Pietariin paetessaan alkanutta maailmansotaa." Suomen Rautatiemuseo, Ikkunat auki -sivusto 

Samasta hallista löytyy myös upeasti kunnostettu sekajunaveturi G1 nro 124, Pikkurusko.  

Kun rautatieliikenne käynnistyi Suomessa 160 vuotta sitten oli junissa heti myös tavaravaunuja. Pietarin rata oli ensimmäinen tavaraliikenteen valtaväylä ja se auttoi myös avaamaan Suomen vientiä rajojen ulkopuolelle kun satamakaupunkeihin ja teollisuuskeskuksiin saatiin rataosuudet kuntoon. Aluksi tavarajunien vauhti oli vaatimattomasti vain 17 kilometriä tunnissa mutta se parani vähitellen kun kalusto kehittyi. 

Nähtävillä on myös postijuna, joka on keisarin junan vieressä. Nähtävää Suomen Rautatiemuseossa on todella paljon. Museon esinekokoelmaan kuuluu yli 20 000 esinettä. Todella monipuoliseen kokoelmaan kuuluu juna-asemien irtaimistoa, tekstiileitä, astioita ja huonekaluja. Esinekokoelmassa on myös rautatieläisten virkapukuja ja työvälineitä eri vuosikymmeniltä, turvalaitteita sekä liikenteenohjauksen ja radanpitoon liittyviä esineitä. Myös Perinnejuna Valtteri on upeasti entisöity ja tästä voit kurkistaa miltä se näyttää. 

Suomen Rautatiemuseo löytyy osoitteesta Hyvinkäänkatu 9, Hyvinkää. Museopihalla on parkkialue autoille. Museokorttikohde. Museo on avoinna kesäkaudella 1.6. - 31.8. ma-su 10-18. Talvikaudella 1.9.-31.5. ti-su 10-18, ma suljettu. Museo ohjeistaa, että talvikaudella näyttelyhalleissa on kylmä eli siellä kannattaa silloin kulkea ulkovaatteissa. Kannattaa huomioida, että esteetön kulku suuriin näyttelyhalleihin. Museo on niin laaja ja monipuolinen, että sinne voi hyvin tehdä useita reissuja ja jakaa tutustumista eri aihealueisiin niin ei tule "museoähkyä". 

Jos junat kiinnostavat enemmänkin voit kurkistaa minun tekemääni retkeen elokuussa 2021 ja kohteena oli silloin "Jokioisten Museorautatie ja Veturimuseo". Lauantaina 14.syyskuuta klo 13.20 - 22.40 järjestetään Syysajo museojunalla välillä Jokioisten Museorautatie - Jokioinen, Humppila.