Kakola vankilakierroksella vihdoinkin

Kävin kesällä 2016 Turun Kakolanmäellä kahvittelemassa ensimmäisen kerran ja siitä syntyi postaus tänne blogiin. Jos ihan tarkkoja ollaan joimme kaffet ja söimme viilalla varustetun Kakola-muffinsin entisessä vankilanjohtajan asuntoon tehdyssä rakennuksessa. Katselimme itse Kakolan vankilaa vain muurien takaa koska silloin emme ehtineet mukaan varsinaiselle vankilakierrokselle. Tiukille meinasi mennä koko vankilaan pääsy tänäkin kesänä mutta onneksi mahduimme mukaan kierrokselle elokuun loppupuolella kesälomani toisella jaksolla. Koska Kakola-kierrokset ovat äärimmäisen suosittuja niitä päätettiin jatkaa syyskuun 2017 loppuun. Kurkkasin juuri netistä, että kaikki kierrokset ovat loppuunmyytyjä mutta ehkä peruutuspaikkoja voi tulla vielä. Lokakuun alussa ex-vankilaan ei enää pääse koska silloin se sulkeutuu lopullisesti ja muuttuu asunnoiksi. Yksi aika päättyy ja toinen alkaa!

Olin itse miettinyt miksi ihmeessä Kakolan vankila on ylipäätänsä perustettu keskelle Turkua? Tähänkin selvisi syy oppaamme Lauran kertoessa tarkemmin Kakolan historiasta kierroksemme aikana. Kakolanmäki on ollut perustamisensa aikoina täysin syrjässä Turun varsinaisesta keskustasta, joka on sijoittunut Turun Tuomiokirkon ympärille joen toiselle puolelle. Tällä mäellä käytiin vielä 1700-luvulla metsästämässä kettuja ja susia, joten aika korpea se taisi olla satoja vuosia sitten. Näihin aikoihin paikka tunnettiin myös eri nimellä - Linnanvuorena.

Turun palon jälkeen 1827 alettiin kalliosta mäkeä kutsua kuitenkin Kakolanmäeksi. Kako tarkoittaa lounaismurteissa mielenvikaista. Mäen kupeessa on aikoinaan sijainnut sairaalarakennus, jonne on ollut sijoitettuna mielisairaita ihmisiä. Yhden tarinan mukaan nimi juontaisi juurensa tästä mutta mitään varmuutta asialle ei ole. Oli asia niin tai näin aloitettiin vuonna 1845 rakentamaan keisari Nikolai I:n määräyksestä työ- ja ojennuslaitosta juurikin tänne Kakolanmäelle. Työtä tulivat tekemään Turun vankilaan sijoitetut vangit.

"Laitoksen tarkoituksena oli estää pahanilkisen miesväen kuljeskeleminen vapaana ja samalla johdatella heidät parannukseen. Ajatuksena oli, että yhteiskuntaan sopeutumattomat asukkaat muuttuisivat pakollisen työn ja kurin avulla kunnon kansalaisiksi." kerrotaan Kakolan vankilan historiaosiossa. Laitosta ei siis alun perin rakennettu vankilaksi vaan siellä asuttiin isoissa yhteishuoneissa yksinäissellien sijaan. Kakolan tarkoitus oli saattaa irtolaiset työn ja kurin avulla takaisin kaidalle tielle. Rakennukseen tarvittava graniitti louhittiin kalliosta ja rakennuksen suunnittelijana oli saksalaissyntyinen arkkitehti Ernst Lohrmann. Graniittia alettiin nimittää kakoliitiksi louhivien vankien toimesta.

Kun  Kakola valmistui vuonna 1853 tilanne oli jo muuttunut. Krimin sota toi paljon venäläisiä sotilaita Turkuun ja heidät majoitettiin Kakolan muurien suojiin. Ojennuksessa olleet miehet siirrettiin pois Turusta muihin laitoksiin Suomessa ja Kakolassa tehtiin uudistus, jotta sinne mahtuisikin 160 miehen sijaan 300 vankia. Isot työsalit muuttuivat vankihuoneiksi asentamalla kalterit niiden ikkunoihin ja vankila-alue myös rajattiin sekä yhdistettiin paksulla muurilla.

Ensimmäiset vangit Kakolaan saapuivat 1862 ja alusta lähtien on Kakola aina ollut "hurjien poikien vankila". Näihin aikoihin vangit asuivat 17 tai 37 miehen huoneissa. Vankien määrä myös kasvoi 350 henkilöön joten ahdasta täällä on ollut. Koska rakennusta ei alunperin oltu suunniteltu vankilaksi olivat paot sieltä erittäin yleisiä ja Kakolasta on karattu aina. Kakola saikin vähemmän imartelevan lempinimen Pakola. Vankilan ympärille perustettiin puisto ja rakennettiin Serpenttiinitie pengerryksineen. Vankilan ympärillä oli perunamaa, sikala ja vihannestarhoja muonittamaan asukkaita. Puutarhan hoito toi vaihtelua vankien elämään.

Koska sellivankila oli kurin- ja järjestyksenpidon kannalta parempi vaihtoehto kuin isot yhteiset tilat päätettiin Kakolaan rakentaa siipirakennukset. Uudet siivet valmistuivat vuonna 1879 ja niiden avulla vankilan luonne myös muuttui ihan erilaiseksi. Sellit olivat nyt vain yhden henkilön käytössä. Ne olivat pieniä mutta melko korkeita ja tuon ajan käsitysten mukaan "parantumiseen auttoi yksinäisyys ja puhdas ilma". 

Auburnilaisessa yöselliosastossa oli yhteensä 78 selliä. Täällä viihtyivät erityisesti yli 40-vuotiaat vangit koska siellä sai olla rauhassa. Näistä yöselleistä käytiin päivätöissä ja tässä todella pienessä sellissä vietettiin klo 16-07 välinen aika. Tässä osastossa ei saanut pitää omaa radiota tai teeveetä sellissään vain ainoastaan keskusradio oli käytössä. Kanavan, jota kaikki kuuntelivat valitsi vartija. Tällä osastolla syömisen jälkeen vetäydyttiin selleihin, joiden kaikkien eteen laskettiin tuo kuvassa näkyvä puomi. Osastolla säilyi rauha ja järjestys yöaikaa eikä kahinoita syntynyt. Ikkunoista käytävällä tuli sisälle luonnonvaloa ja vaikka itse selli oli ikkunaton saattoi nähdä sinitaivaankin.

Tämä yösellisiipi suljettiin jo 1980-luvulla ja todettiin asuinkelvottomaksi. Jatkossa nämä yösellit tulevat toimimaan Kakolaan muuttavien ihmisten kellarikomeroina. Yhteistyötä tehdään Museoviraston kanssa koska Kakolan rakennuskompleksi on Suomen mittapuussa erittäin merkittävä historiallisesti.

Toinen rakennetuista siivistä oli 72 selliä sisältä philadelphialainen päiväselliosasto eli Pohjoisselli. Tämä näytti heti tutulta amerikkalaisista elokuvista, jotka sijoittuvat vankilamiljööseen. Philadelphialaisen mallin tarkoituksena oli vankien eristäminen toisistaan. Pohjoissellissä vangit viettivät aikansa koko ajan sellissään eikä muilla vangeilla ollut pääsyä tälle osastolle. Tänne sijoitetut vangit eivät käyneet töissä muualla mutta itse sellissä pystyi työskentelemään. Pohjoissellin kerrokset ovat keskeltä auki, joten vartijoilla oli yläkerroksista hyvät näkymät alas. Upeat metalliportaat ovat vankien rakentamat!

Näissä päiväselleissä on istunut myös Suomen legendaarisin ja pahamaineisin murhaaja Matti Haapoja. Hän istui Kakolassa elinkautisvankina 1871-1880 mutta näiden vuosien aikana hän myös pakeni vankilasta neljästi. Haapoja oli ylistarolainen puukkojunkkari, joka ehti elämänsä aika tehdä paljon rikoksia ja tappaa ainakin 18 ihmistä - ehkä paljon enemmänkin. Pakojen jälkeen Haapoja karkotettiin Siperiaan mutta hän palasi sieltä takaisin Suomeen 1890.

Matti jatkoi hurjaa elämäänsä ja lopulta hänet tuomittiin mestattavaksi. Koska Suomessa oli ollut enää voimassa kuolemaan tuomiota hänen rangaistuksensa muutettiin elinkautiseksi. Vuonna 1895 Haapoja hirtti itsensä villalangoista tekemäänsä köyteen vähän alle 50-vuotiaana sellissään. Kukaan pappi ei suostunut siunaamaan Haapojaa joten hänen luurankoaan pidettiin Helsingin rikosmuseossa esillä. Lopulta vuonna 1995 Matti Haapoja siunattiin haudanlepoon Ylistarossa ja Kakolan vangit tekivät hänelle hautakiven kakoliitista. Aika hurja elämä ja kohtalo Matti Haapojalla on ollut!

Päiväselleissä vartija tarkkaili vankeja ovessa olevan kurkistusreiän kautta. Myös ruokailut hoidettiin käytäväseinissä olevien luukkujen välityksellä. Selleissä ei ollut sosiaalitiloja joten tarpeet tehtiin ämpäreihin, joita sitten vaihdettiin luukkujen välityksellä täydestä tyhjään.  Tästä sellistä pääsi tunniksi ulkoilemaan päivittäin aidattuun tilaan joten melko erityksissä täällä oltiin. Kakolassa toimi vankila aina vuoteen 2007 ja Suomi saikin arvostelua siitä etteivät vankila olosuhteet enää 2000-luvulla olleet kovin hyvät esim. näissä päiväselleissä.

Kurkkaus selleihin paljasti lukemattomat seinäkirjoitukset, tyttökuvat, raaputetut nimikirjaimet.... Mietin miltä mahtoi tuntua joutua ensimmäistä kertaa vankilan selliin? Katon rajassa pieni ikkuna, josta näkisi vain taivaan. Ympärillä seinät. Yksinäisyys. Omat ajatukset. Eristäytyminen ulkomaailmasta. Tulisiko katumus? Ahdistaisiko? Vai olisiko se ihan yhdentekevää? Vaikeaa päästä vangin pään sisälle...

Länsiselliä kutsuttiin myös Pytyksi - vankilan pakkolaitokseksi. Tänne juuri sijoitettiin ne kaikkein hurjimmat ja vaarallisimmat tapaukset, jotka istuivat Kakolan seinien sisäpuolella pitkään.

Päiväselliosaston pohjakerrosta kutsuttiin rundiksi (grund ruotsiksi) ja sinne joutui jos ei sopeutunut vankilan kuriin ja järjestykseen vaan käyttäytyi huonosti. Keitti vaikka kiljua sellissään tai ryhtyi väkivaltaiseksi muita vankeja kohtaan. Yleensä rundissa vietettiin vain muutamia päiviä mutta raumalainen vanki Kanaali-Koskinen istui täällä väkivaltaisen luonteensa takia useita vuosia. Tänne osastolle myös sijoitettiin ns. pelkääjä vangit (raiskaajat, pedofiilit, huumekuriirit), jotka olivat Kakolan alinta kastia.

Vankilassa oli huumeita ja niitä yritettiin myös tuoda sinne keinolla millä hyvänsä. Vangit olivat myös erittäin kekseliäitä piilottamaan huumeita, partakoneenteriä, pillereitä jne. Kinder-munien sisältä löytyvien suojamunien suojaan. Jos vankia epäiltiin mahdollisesta salakuljetuksesta ruumiinsa sisällä oli sitä varten erillinen "munitushuone" asian selville saamiseksi tarkemmin...

Kakolassa on ollut paljon kuuluisia vankeja. Kierroksella näimme, että sellissä 22 oli istunut juuri Matti Haapoja "Ei Suomi toista tunne, vertaistaan murhaajaa, joka hengen riisti, ryösti ja teki tuhojaan." Volvo-Markkanen puolestaan ryösteli pankkeja ahkerasti 60-luvulla ja hän istui tuomiotaan juuri Kakolan turvasellissä koska oli myös erikoistunut vankilapakoihin. Toisaalta Volvo-Markkanen opiskeli ja kirjoitti ylioppilaaksi Kakolassa. Volvo-Markkanen kirjoitti yo-kokeet sellissä numero viisi saaden peräti 5 laudaturia. Hän oli vitsaillut, että niitä olisi ollut 6 jos kirjoituspaikkana olisi ollut selli numero kuusi!

Epäonnistunein pakoyritys on tehty Kakolan kirkosta, josta ikkunoita pessyt luottovanki oli yrittänyt laskeutua alas lakanoiden avulla ilman ristikoita olleesta kirkon ikkunasta. Hän oli valinnut kaikkein reunimmaisemman ikkuna ettei sakastissa ollut pappi ja käytävässä kävelevät vartijat huomaisi pakoyritystä. Pieneksi ongelmaksi vain muodostui se, että valitun ikkunan alla oli vankilanjohtajan huone, joka näki suoraan vangin pakoyrityksen. Aina ei vain onnistu!

Kakolasta löytyy myös venetsialaisen esikuvansa mukaan nimetty Huokausten silta. Huokausten siltaa pitkin aikoinaan Itäsellistä tulevat vangit voitiin huomaamatta kuljettaa rakennuksessa eteenpäin. Näin kukaan ei nähnyt kuka kulki pihan poikki tai tuli vankilaan. Itäselli valmistui 1894 ja siellä sijaitsivat erittäin epäinhimillisen pienet makuusellit 2x1.2m, joita kutsuttiin katiskoiksi. Nämä ikävältä kuulostavat häkit olivat käytössä 1930-luvulle jolloin ne epäinhimillisyyteen vedoten lakkautettiin.

Kakolasta riittäisi juttuja kerrottavaksi vaikka kuinka paljon. Jos "tuskaturismi" yhtään kiinnostaa niin sinne kyllä kannattaa vielä yrittää päästä kierrokselle. Oppaallamme Lauralla oli hauskat käsirauta-korvikset, joita myydään Kakola-kaupassa pohjakerroksessa. Sieltä löytyy myös t-paitoja, kahvia, salmiakkia ja Kakola kirja. Harmittaa kun en ostanut sitä itselleni. Olisi ollut mielenkiintoista lukea vielä enemmän aiheesta.

Kakola kierrokselle mennessä ostetaan pääsylippu, jossa itseasiassa lukee kyllä "ulospääsylippu". Kun kierros on käyty läpi lippu leimataan lentävällä kyyhkysellä ja portti vapauteen aukeaa. Vaikka kierros oli mielenkiintoinen oli mukava päästä pois kiven sisältä aurinkoon! 

Etsivä löytää aina uutta...

Kävin Suomenlahden toisella puolella Tallinnassa vuosi sen jälkeen kun Eesti oli itsenäistynyt. Siitä on kulunut jo todella monta vuotta ja Tallinna on muuttunut ja muuttanut muotoaan hyvin paljon ensivisiitistäni. Silloin Kaubamajassa oli lasivitriineissä meille suomalaisille tuiki tavallisia Lux-saippuoita kuin ne olisivat olleet jonkinlaisia luksustuotteita. Minulle ovat jäänyt myös mieleen ne erikoiset portaat samaisessa tavaratalossa, jotka päättyivät suoraan seinään johtamatta siis mihinkään...? Ehkä sitä seuraavaa kerrosta ei koskaan oltu tehty tavarataloon vaikka askelmat olivatkin jo valmiina...

Tallinnaan on noussut paljon korkeita, lasisia pilvenpiirtäjiä, jotka mielestäni eivät oikein sovi vanhan hansakaupungin silhuettiin. Toisaalta ihan ymmärrettävää, että virolaiset ovat halunneet rakentaa uutta pääkaupunkiinsa ja luoda erilaista kaupunkikuvaa neuvostovallan jälkeen. Enää ei todellakaan mennä Mustamäen torille Tallinnan reissuilla koska koko toria tai niitä erikoisia kasvihuonerakennuksia ei ole edes olemassa. Siellä kyllä näki kaiken maailman myyjiä kaupustelemassa tavaroitaan. Muistan kerran kun yksi vanhempi mies kauppasi niin pieniä koiranpentuja ettei niitä olisi varmaan edes vielä saanut erottaa emostaan. Minulle tuli ihan kyyneleet silmiin kun katsoin niitä pieniä iniseviä karvapalleroita pahvilaatikossa ja mietin jo mielessäni pitäisi minun ostaa ne kaikki...

Tallinna on nykyään trendikäs shoppailukaupunki, josta löytyy sellaisia liikkeitä, joista me Suomessa vasta haaveilemme. Vaatemerkkejä, käsilaukkuja ja huikeita kenkiä, joita tulee kuolattua jokaiselle reissulla. Olen edelleen kateellinen myös siitä, että nykyään Kaubamajasta voi ostaa hollantilaisen Rituals'in tuotteita, joita Suomeen saa vain nettikaupan kautta. Pöh ja pah....Rituals pitäisi ehdottomasti saada myös Suomeen koska tuotteet ovat niin ihania. Jos Rituals kiinnostaa tästä siitä lisää ja minähän tuon sitä nykyään Hollannin työreissuiltani.

Raatihuoneentorin ympäristö on kaunista katsottavaa mutta silti minä taidan nykyään liikkua ja seikkailla myös niissä "vähemmän kauniissa" mutta äärimmäisen mielenkiintoisissa ympäristöissä käydessäni Suomenlahden takana. Olen täydellisesti menettänyt sydämeni Kalajamajan entiselle rähjäisen boheemille teollisuusalueelle, johon kohoaa kerta toisensa jälkeen huippuravintoloita ja designshoppeja. Alueen tietävät varmaan nykyään jo monet mutta edelleen jaksan hehkuttaa sen ainutlaatuisuutta. 

Olen tehnyt tästä Kalamajasta yhden jos toisenkin postauksen. Viime syksynä tein myös ensivisiitistäni pahamaineiseen Patarein vankilaan, josta siitäkin kirjoitin vaikka aihe varmaan kauhistutti monia lukijoita. Se oli ehkä sitä tuskaturistimia parhaimmillaan. Vankilaan tutustumista en suosittele jos et pidä tämän tyyppisistä paikoista. Itselleni Patarei on urban exploring seikkailua parhaimmillaan.

Edellisellä Tallinnan reissullani reilu kuukausi sitten kävimme taas Patereissa mutta sellaisella alueella, joka viime syksyn reissulla jäi näkemättä kun kiertelimme entisen vankilanjohtajan opastuksessa. Patarein vankilaan voi käydä näin kesäisin tutustumassa myös itsenäisesti 3 euron sisäänpääsymaksua vastaan. Lippu kierrokselle lunastetaan vankilan sisäpihalta pienestä kopista, jossa istuu henkilö paikalla syyskuun loppuun saakka. Suuntasimme tällä kertaa Patarein osiin, jossa eestiläiset taidekoululaiset ovat tehneet ihan huikeita graffiteja ja seinämaalauksia. Maalausten lisäksi pelkästään seiniltä lohkeilleet maalikerrokset itsessään ovat kuin taideteoksia. Myös tilaan vankilan sulkemisen jälkeen jääneet huonekalut näyttävät aika hypnoottisilta...

Kierreltyämme riittävän kauan hylätyssä vankilassa siirryimme takaisin ulos ja auringonpaisteeseen. Vankilan merenpuoleiselta sivustalta löytyy kivan rento kesäkahvila, jossa on letkeä fiilis, hyvää musiikkia ja rantatuolejakin hiekalla odottamassa istujia. Täällä ei todellakaan tarvitse pingottaa ja voit istua kävelyn jälkeen rauhassa katsellen merta sekä satamaan lähestyviä aluksia.

Ai, niin tämä Eesti ja Viro keskustelu. Millä nimellä te nimitätte eteläistä naapuriamme? Olen itse alkanut kutsua sitä Eestiksi koska sieltä kotoisin olevat ystäväni ovat painottaneet, että Viro tai Virumaa on vain Eestin yksi maakunta eikä sillä nimellä voi kutsua koko valtiota. Onko Tallinna mielestänne Viron vai Eestin pääkaupunki? Mitä mieltä olette? Jos olen oikein ymmärtänyt Kielitoimisto hyväksyy molemmat vaihtoehdot.

Mukavaa alkanutta elokuista viikkoa ja varovaisuutta liikenteeseen kun ne viimeisetkin koululaiset (ainakin meillä Espoossa) palaavat huomenna takaisin opintielle.

Kakola kakulla melkein kiven sisällä

Haaveilin jo viime kesänä saavani nauttia kahvista ja erikoisista leivonnaisista "kiven sisällä" Kakolassa. Luitte ihan oikein eli halusin mennä entiseen Suomen pahamaineisimpaan vankilaan Turun Kakolanmäellä ihan vapaaehtoisesti ja vielä kahvittelemaan. No, pidempään blogiani seuranneet ovat ehkä huomanneet viehtymykseni "omituisiin paikkoihin" kuten vankiloihin (tästä klik Patarei Tallinnassa ja klik Katajanokan vankila) tai autiotaloihin (klik Kruunuvuoren huvilat). Palataanpa ajassa 150 vuotta taaksepäin hetkeksi. Saksalaissyntyisen arkkitehti Ernst Lohrmannin piirustuspöydältä on lähtöisin tämä valtava graniittinen kivilinna, joka sulki selleihinsä maamme vaarallisimmat rikolliset. Lohrmann on suunnitellut myös kauniin Hakasalmen huvilan, joka toimi Aurora Karamzinin kaupunkikotina nykyisen Musiikkitalon vieressä Helsingissä. Se ihana vaaleanpunainen huvila Mannerheimintien laidassa. 

Itse asiassa Kakolanmäellä on kaksi erillistä vankilaa, jotka molemmat valmistuivat 1800-luvun loppupuolella. Keskusvankila eli Kakola jakautuu neljään osaan: Länsiselli, Eteläselli, Itäselli ja Pohjoisselli. Vangit oli jaettu eri osastoihin sen mukaan mitä he olivat tehneet tai tarvitsivatko he suojelua muilta. Toinen rakennus on nimeltään Lääninvankila. Tällä mäellä ovat istuneet monet kuuluisat suomalaiset rikolliset ja hurjista hurjimmat tyypit, joista osa on ollut myös ns."julkkisvankeja" kuten vaikka Volvo-Markkanen. 

Nämä pahat pojat ovat pelanneet jalkapalloa ja urheilleet korkeiden kallioiden suojaamalla urheilukentällä, joka näytti olevan nyt ruohon peittämä. Paikallisoppaani kertoi, että siellä olisi jotain koiriin liittyvää toimintaa ehkä tänä päivänä. Jos kiinnostaa kannattaa lukea pari vuotta sitten ilmestynyt kirja Kakola: vankilan tarina, kirjoittajat Rauno Lahtinen, Anu Salminen. Äärimmäisen mielenkiintoinen opus ja sitä ahmii kuin hyvää dekkaria. Nämä paksut kiviseinät ovat nähneet todella paljon ja jos ne osaisivat puhua tästä saisi varmaan vielä pari muutakin värikästä kirjaa kirjoitettua. 

Kakolan rakennukset ovat suojeltuja ja niitä on uudistettu pariinkin otteeseen vuosien saatossa. 1900-luvun loppupuolella vankilan tilat alkoivat käydä liian ahtaiksi sekä epäkäytännöllisiksi turvallisuuden kannalta ja 2007 vankilatoiminta siirtyikin pois Kakolasta kokonaan. Pitkään pohdittiin mitä rakennuksille tehdään ja nyt siellä todella saneerataan niitä asuinkäyttöön. Miltähän tuntuisi asua Kakolan Länsisellissä? Ainakin sieltä olisi varmaan upeat näköalat yli Turun ja paksut kiviseinät. Vankilarakennusten läheisyyteen on noussut jo uudistuotantona asuintaloja. Tämä pahamainen mäki muuttuu siis ihan tavalliseksi kaupunginosaksi, jonka nimessä varmaan kuitenkin säilyy pieni vivahde tuota hurjuutta. 

Kakolassa järjestetään 13.elokuuta saakka Kakolan opastettuja kierroksia 30€ pääsymaksua vastaan. Tästä linkistä kannattaa katsoa mahtuuko vielä näille erittäin suosituille kierroksille mukaan. 

Me emme valitettavasti ehtineet tutkimaan vankilaan tällä reissulla tarkemmin.

Kävimme kuitenkin kahvittelemassa siellä vankilanjohtajan entisessä huvilassa, jossa on kesällä pieni viihtyisä kesäkahvila Café Kakola. Tämän kahvilan erikoisuutena on Kakolan kakku muffinssi, joka on varustettu pienellä syötävällä "viilalla". Täällä kahvin voi juoda fiinisti joko porsliinikupeista tai sitten vankilatyylin mukaan metallisista mukeista. Me päädyimme olemaan krouvilla vankilafiiliksellä ja otimme mukit kouraan terassille. Näitä Kakola peltimukeja oli myös myynnissä halukkaille kotiin. Lisäksi kahviossa myydään Kakolan kakko -leipää. Leivän päälle on tehty ristikko vankilassa kun ollaan ja leivässä on kaksivärinen sisusta. Leivonnaiset ovat MBakeryn käsialaa ja tässä niistä lisää tarinaa. Aika hurjia ohjeita on kiinnitettynä näihin leipäpusseihin:

xx vuorokautta vedellä ja leivällä, niistä xx vuorokautta pimeässä sellissä ja xx vuorokautta ruuan vähennystä, niistä xx vuorokautta kovalla vuoteella!!!

Kahvilan sisätiloissa on vankilanjohtajan huoneissa valokuvia ja dokumentteja esillä entiseltä kuritushuone ajalta. Minusta oli jännää, että tuossa kartassa puhuttiin Kakolan Kuristushuoneesta? Toki tässä vankilassa on ollut voimassa myös muinoin kuolemanrangaistus... Entisessä vankilanjohtajan hevostallissa on pieni valokuvanäyttely vankilan arjesta ja oloista ennen. Pihalla oli myös mahdollista kahvitella ja koirakaverille pihalla vesikippo, johon tuotiin tuoretta vettä. 

Pakkohan minun oli kotiin tultuani kurkistaa myös Kakola Yhtiöiden nettisivuille mitä tämä saneerattu Länsiselli tarjoaisi asunnosta kiinnostuneelle. Koko viides kerros, josta varmaan näkee Airistolle saakka ja pidemmällekin on jo varattu. Jänniä pohjaratkaisuja suunnitelmissa ja täällä luvataan linnamaista ja korkeatasoista asumista sitä haluaville. Arvioitu valmistuminen kohteella on vuoden 2017 loppu. Länsiselliin olisi upeaa päästä katsomaan valmiita asuntoja koska paikka on niin erikoinen. Alueelle ollaan kaavailemassa myös spata ja muitakin palveluita sekä myös vankilan muiden kiinteistöjen ja muurien muuttamista asunnoiksi. Ehkä myös uutta tornitaloa. 

Kirkkaassakin auringonvalossakin täällä olo tuntui hieman jännältä ja toivottavasti ehdin vielä joskus piipahtamaan tuolla vankilakierroksella ennenkuin kaikki on saneerattu joksikin muuksi! Pyöreät piikkilankaesteet muurien päällä kertovat vielä tällä hetkellä, että kyseessä on entinen vankila. Jäävätköhän ne siihen vai poistetaanko piikkilangat me mietimme kun lähdimme ajamaan alas Kakolanmäeltä? Se selviää varmaan ajan myötä....

Patarein hylätyssä vankilassa

Viime maanantain lomapäiväni kunniaksi otettiin päiväretken suunnaksi Tallinna ja tarkoituksemme oli viettää hieman erilainen reissu ja sellainen siitä todella tulikin. Koko päivän aikana emme käyneet lainkaan Raatihuoneentorilla, nähneet kauniita leikkokukkakimppuja matkalla Vanhaan kaupunkiin, hypistelleet villasukkia myyvien mummojen taidonnäytteitä, ihailleet kauniita maisemia Toompeanmäeltä tai shoppailleet Virukeskuksessa. Tallinna päivä vietettiin tiiviisti Kalamajan rosoisella ja trendikkäällä entisellä teollisuusalueella.

Olin miettinyt Patarein hylätyssä vankilassa vierailua jo pitkään mutta nyt se sitten konkretisoitui kun näin Facebookista ystäväni syyskuun lopussa sieltä ottamia mystisen rouheita valokuvia. Patarein kotisivuilla kerrottiin sen olevan auki toukokuusta syyskuuhun 12-18 ja muina aikoina olisi mahdollista tilata opastettu kierros. Kävin info@paterei.org kautta kirjeenvaihtoa ystävällisen oloisen Mirjamin kanssa ja sovimme opastuksen 19.10. klo 11.30 alkaen. 

Eckerön laivan rantauduttua satamaan oli kello jo reilusti yli yhdentoista joten nappasimme taksin ehtiäksemme varmasti ajoissa osoitteeseen Kalaranna 2. Paikalla meitä odottikin jo pipopäinen, pitkä virolaismies "Nikolai Kask, Paterein viimeinen vankilanjohtaja". Koska parinkymmenen hengen opiskelijaryhmä ei vartin odottelusta huolimatta koskaan saapunut paikalle saisimme ihan privaattiopastuksen Nikolain kanssa, WAU! Vankilan ruosteinen, iso rautaportti auki ja sisälle entisen johtajan perässä....

Vankilan pihamaalla lojui villiintyneen kasvillisuuden seassa paljon ikävännäköistä piikkilankaa. Ränsistyneet, entiset vankien ulkoilukopit toivat mieleen ihan tarhattavien eläinten pienet häkit. Nikolain kehotuksesta kiipesimme kiltisti ylös katsomaan koppeihin siitä perspektiivistä mistä vartijat olivat vangittuja katselleet. Ylhäällä oli myös hyvä katsoa mihin astuu sillä osa puulattiasta oli pudonnut jo pois aikojen saatossa. Tuolla alhaalla vangit olivat saaneet ulkoilla tunnin päivässä - muu aika oli vietetty vankilan sisällä. Aika hurjaa touhua täällä on ollut neuvostovallan aikana ja vielä 1990-luvun alkupuolellakin...vain 90 kilometrin päässä Helsingistä...

Tsaari Nikolai I käynnisti Patarein merilinnoituksen rakentamisen vuonna 1828 ja 12 vuotta myöhemmin rakennus oli valmis, kertoi Nikolai Kask suomeksi, joka välillä hänen innostuessaan muuttui viroksi mutta yllättävän hyvin miehen värikkäästä kerrontatyylistä sai silti selvää. 170-vuotisen olemassaolonsa aikana Patarei on ollut siis merilinnoitus, armeijan kasarmi, vankila ja nykyään se toimii kulttuuripuistona. 

Vuodesta 1920 alkaen näiden muurien suojissa on ollut vankila, jota vuorollaan isännöivät venäläiset, saksalaiset ja virolaiset. Viimeinen teloitus Patereissa on suoritettu 1991 ja vankila sulki ovensa vuonna 2002 kun viimeiset vangit siirrettiin uuteen Tartton vankilaan. Me kuuntelimme Nikolaita välillä aina nyökkäillen. Muistelin Sofi Oksasen Puhdistus -elokuvan vankilakohtauksia, jotka oli kuvattu täällä vankilassa ja minua vähän puistatti....

Seuraavaksi nousimmekin sitten portaat ylös ja sukelsimme karun vankilan sisälle. Tuntui jotenkin kummalliselta kävellä tiloissa, jotka olivat jääneet sulkemisen jälkeiseen tilaan tai olihan täällä toki ehditty jo sotkea ja rikkoa paikkoja melkoisesti. Varmaan myös osa tavaroista on hävinnyt aikojen saatossa lopullisesti koska jossain pesualtaissa ei ollut enää jäljellä hanoja.... Patareissa aika oli pysähtynyt vuoteen 2002 ja seinällä näkyi vielä vanha Anttilan kalenteri tuolta vuodelta.

Varsinaista paluuta menneisyyteen....

Omaisten tapaamishuoneessa vangilla oli ollut mahdollista keskustella lasin läpi puhelimella häntä tapaamaan tulleen vieraan kanssa. Neuvosvallan aikana vieressä seisova vartija oli kirjannut ylös tarkkaan keskustelut. Patarein vankilassa ei ole enää minkäänlaista valaistusta vaan me liikuimme Nikolain pienen taskulampun kanssa. Kuvaaminen tiloissa oli melko haastavaa. 

Patarein vankilakierrokselle kannattaa varata lämmintä päälle sillä sisällä paksujen muurien suojissa on kosteaa ja kylmää myös kesällä. Meren puolella muurien paksuus peräti 160cm. Kengät kannattaa valita myös siten, että niillä on hyvä liikkua epätasaisilla portailla eivätkä ne ole kovin liukkaat koska lattioilla on kaikenlaista rojua, roskaa ja pölyä. 

Tässä aavemaisen sokkeloisessa ympäristössä ja näiden seinien sisällä on istunut lukuisia erilaisia ihmisiä: murhamiehiä, varkaita, huumekauppiaita kärsimässä tuomiotaan eristyksissä - naisia ja miehiä. Saksalaismiehityksen aikana Patarein selleissä ovat juutalaiset odottaneet kuolemantuomiotaan, neuvostomiehityksen aikana puolestaan Siperiaan kuljetustaan odottavat tuomitut. 

Virolaiset poliittiset vangit ovat olleet näiden muurien takana kummankin miehityksen aikana, kertoi oppaamme. Tuntui jotenkin oudolta ajatella kuinka monia erilaisia ihmiskohtaloita tämän nyt autioituneen rakennuksen läpi oli kulkenut niiden 82 vuoden aikana kun siellä on ollut vankila...  

Näimme toimistosiivessä hylättyjä työhuoneita. Kirjoituspöytien laatikot oli vedetty auki, samoin kaappien ovet ja papereita pitkin lattioita. Ikkunalaudalla yksinäinen tuoli kuin nostettuna katsomaan ulos tästä kaikesta. Erikoinen punottu katto yhdessä täysin tavaraa täynnä olevassa huoneessa. Kassakaappeja, muumioituneita viherkasveja, työtuoleja, hienoja valaisimia ilman sähköä katoissa, ikivanhoja konttorikoneita jostain menneisyydestä....pölyn peitossa...yksinään....

Tässä huoneessa oli oppaamme Nikolai Kask istunut johtaja vuosinaan Patarein vankilassa. Huoneen seinät oli paneloitu neuvostomiehityksen aikana tummilla paneeleilla puoleen seinään antaen huoneelle arvokkuutta. Johtajan huoneen ovessa oli paksu nahkavuoraus napeilla takaamassa yksityisyyden huoneen käyttäjälle. Viereisessä huoneessa johtaja oli tarjonnut vierailleen kahvia. Kosteus oli täälläkin saanut maalin lohkeilemaan seinistä isoina suikaleina. Johtajan selän takana seinässä oli ollut myös piilossa kassakaappi. Se oli kiinni vielä tälläkin hetkellä.

Seuraavaksi meidät johdattiin ovelle, josta vankilaan sisääntuotavat vangit olivat saapuneet Patareihin. Vangin henkilökohtainen omaisuus kerättiin talteen sinisen tiskin luona ja mm. kännykät rikottiin vasaralla tuusannuuskaksi etteivät vartijat varastaneet niitä. Neuvostovallan aikana vangeilta otettiin pois myös esimerkiksi kengännauhat, kuminauhat ja napit mahdollisten väärinkäytösten välttämiseksi. Sitten siirryttiinkin jo selliosaston puolelle ja kalteriovet takana sulkeutuivat.... Liikkuminen tiloissa muuttui entistä epätodellisemmaksi mutta onneksi näissä ulkoseinien huoneissa oli sentään luonnonvaloa.

Vankilassa jouduttiin käyttämään koviakin keinoja vankien rauhoittamiseksi pakkopaidasta lähtien. Kysyimme Nikolailta mikä ihmeen "atrain" oli nojallaan seinään vasten ja sain sitten demonstroida entisen vankilan johtajan käskystä miten tätä oli aikoinaan jouduttu käyttämään. Kuvassa minua hymyilyttää mutta oikeastaan olin kyllä melkoisen hermostunut selkä seinää vasten tilanteessa. Ehkä tämä sitten on sitä tuskaturismia parhaímmillaan...eikä vankilassa olo oikeasti kyllä naurattanut.

Kaikki vangit mitattiin sekä valokuvattiin vankilaan saapuessaan ja he joutuivat jättämään myös sormenjälkensä talteen. Tässä huoneessa oli pimiöstä lähtien kaikki valokuvien kehittämiseen tarvittava. Narulla roikkuivat enää pyykkipojat tyhjinä. Kuivumassa olevat valokuvat - jotka olin nähnyt netissä tästä samasta paikasta joskus aiempina vuosina otetuissa kuvissa - olivat lähteneet jonkun tarvitsevan mukaan täältä. Seinillä näkyi liimattuna tyttökuvia, joita oli muuallakin vankilan seinissä....antamassa edes jotain pientä lohtua tähän karuuteen....

Menimme yhä syvemmälle pimeässä vankilassa oppaamme perässä ja tulimme lukittujen sellinovien käytävälle. Oma suuntavaistoni siitä mistä olimme tulleet ja mistä pääsisimme täältä pois oli jo täysin kadonnut. Piti luottaa vain entiseen vankilan johtajaan ja seurata hänen taskulamppunsa valokeilaa. Patarein selleihin oli majoitettu useita ihmisiä jaettuun tilaan. Vain erityssellissä pystyi olemaan yksin. Oppaamme kertoi, että Moskovan olympialaisten aikana 1980 sellien ikkunat oli peitetty levyillä Tallinnassa järjestettävien olympiapurjehdusten ajaksi etteivät vangit järjestä mitään mielenosoituksia kisavieraille tai häiritse kisojen toimintaa muutenkaan.

Tässä ollaan sellissä valokuvassa viimeisen vankilan johtajan kanssa. Leppoisan mukavan mies, jolla oli huikean paljon tarinoita tästä vankilasta. Vaikea kuvitella, että tämä mies oli ollut tekemisissä todellisten rikollisten kanssa ja joutunut setvimään myös itsemurhan tehneiden vankien kohtaloita.

Jätimme taaksemme selliosaston hetkeksi ja pääsimme katsomaan vankilan lääkärin työhuonetta. Itse sairaalapuolelle emme tällä vierailulla päässeet ja se minua vähän harmittaa sillä netin syövereistä löysin sieltä melkoisia kuvia, joissa vielä vanhat leikkausalin laitteetkin ovat paikoillaan. 

Näimme sentään heleän sinisillä seinillä varustetun röntgenhuoneen. Siellä seisoi edelleen vanha röntgenlaite. Yhden huoneen ikkunassa roikkui myös herkät tähdillä varustetut valoverhot. Mitä ihmettä tässä huoneessa oli mahtanut sijaita joskus? Huoneen ikkunat oli myös osittain peitetty valkoisella maalilla...liian herkkää tähän tilaan ja rakennukseen...

Vierailumme vankilan uumenissa alkoi lähestyä viimeistä kohdetta eli laskeutuisimme kellarikerroksen teloitushuoneeseen. Huoneet seinät oli maalattu punaisella maalilla ja lattialla kiemurteli vanha vesiletku siistimiseen. Tänne tuotaessa vangin pää oli peitetty pussilla ja sitten ....

Minua kylmäsi entistä enemmän ja toivoin, että voisimme kohta jo mennä takaisin auringonpaisteeseen ja ulos vankilasta. Viimeinen vanki on teloitettu tässä huoneessa vuonna 1991 siis neuvostovallan aikana.

  

Tuntui mukavan vapauttavalta hengittää puhdasta ilmaa sisäänsä ja katsoa sinistä taivasta auringonpaisteesta. Olimme viettäneet Patarein vankilan sisätiloissa melkein tunnin verran Nikolain seurassa. Kiven sisällä oli mielenkiintoista mutta sieltä pois pääsy oli myös mukavaa! Toki paljon jäi vielä katsomatta mutta ehkä sitten toisen kerran ja ihan omin päin seikkailemaan. Silloin on pakko olla oma taskulamppu mukana ja ehkä jonkinlainen kartta myös...

Saimme kuulla, että Patarein vankilaan on yritetty myydä useampaan otteeseen mutta ostajaa sille ei ole vielä löytynyt. Paikka on ehtinyt nyt olla tyhjillään jo pitkään luonnon ja sääolosuhteiden armoilla. Kosteus, meren läheisyys ja ilkivaltakin turmelevat rakennusta. Nikolai kertoi meille, että Tallinnan Taideteollinen korkeakoulu oli jossain vaiheessa kiinnostunut rakennuksesta ja pihamaalla näimmekin opiskelijoiden tekemiä graffiteja. 

Täällä on myös järjestetty taidenäyttelyitä ja Patarein alueella on tehty muoti- ja mainoskuvauksia.  Kun Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat  teos ilmestyi muutamia vuosia sitten kirjan julkaisukuvat otettiin täällä. Nikolai Kask kertoi ylpeänä tavanneensa myös kirjailijan itsensä. Patarein alueella toimii kesällä myös kahvila, joka nyt oli suljettu. Vankilan ulkoseinässä näytti nyt olevan mustavalkokuvien rivistö laitapuolen kulkijoista...

Kuva lainattu netistä.

Patarei on mielenkiintoinen, osittain karmivakin kokemus. En suosittele lapsille enkä herkkähermoisille henkilölle. Kannattaa ehdottomasti ottaa opastus koska silloin tästä saa enemmän irti. Me halasimme Nikolai Kaskin kanssa ja kiitimme hyvästä, henkilökohtaisesta opastuksesta. Häntä odotti nyt portilla paljon suurempi suomalaista ryhmä ja me jatkoimme eteenpäin....