Outi Heiskasen retrospektiivinen näyttely on täyttänyt Ateneumin 3.kerroksen

Ateneumissa avautui perjantaina Outi Heiskasen retrospektiivinen näyttely. Pääsin itse kurkistamaan kutsuvierasavajaisten yhteydessä tähän näyttelyyn jo torstaina. Matkasin töiden jälkeen Helsingin ydinkeskustaan ja Ateneumiin todella pitkästä aikaa. Olen edellisen kerran käynyt katsomassa taidetta tämän uusrenessanssi rakennuksen upeissa saleissa 26.helmikuuta 2020. Silloin avautui venäläisen avantgardisti Natalia Concharovan värikylläinen näyttely, jossa jo alkava koronapandemian uhka oli käsinkosketeltava. 

Pandemia-aikana osallistuin verkon välityksellä Ilja Repinin näyttelyyn mutta fyysisesti en sinne onnistunut pääsemään mikä toki harmittaa edelleenkin. Näin pitkä aika erossa maamme tunnetuimmasta taidemuseosta ja Suomen taiteen kodista on ollut todella vaikeaa joten odotukseni olivat korkealla. Outi Heiskasen upea näyttely ylitti kaikki minun odotukseni ja Ateneumin ovesta astui ulos taiteen ystävä, joka hykerteli onnesta harmaasta säästä huolimatta. 

Outi Heiskanen Syysjärvellä heinäkuussa 1989, kuva: Sakari Viika

Minun ensikosketukseni Outi Heiskaseen taiteeseen laajemmin tapahtui Sara Hildenin taidemuseossa vuonna 2005. Olimme ystäväni kanssa Tampereella ja hetken mielijohteesta päätimme käydä katsomassa Heiskasen taidetta. Muistan erityisesti hänen grafiikkaansa puhutelleen minua tuossa näyttelyssä. Töissä olevat pienikokoiset ihmiset ja taruolennot olivat kiehtovia. Heiskanen oli yhdistänyt samaan työhön erilaisia tekniikoita akvatintaa ja etsausta tai kuivaneulaa. Vaikka työt olivat mustavalkoisia ne hurmasivat minut vaikka värien ystävä olenkin. 

Outi Heiskanen, Kihlaus 1987, viivasyövytys ja akvatinta

Outi Heiskanen, Punatukkainen tyttö 1974, viivasyövytys, akvatinta ja kuivaneula

Outi Heiskanen, Kotikolo 2002; viivasyövytys ja akvatinta

Outi Heiskanen, Shakkimetti 1980, akvatinta ja viivasyövytys 

"Outin töissä kohtaamme hänen perheensä ja laajan ystäväpiirinsä. Hän on löytänyt aiheensa mielensä kerrostumista ja arkipäivästä. Ja kaikesta näkemästään. Omaan piilotajuntaansa Outilla on ollut suora linja." Ateneumin näyttelyteksti 

Työt olivat herkkiä ja salaperäisiä monia eri kerroksia sisältäviä tarinoita. Outi Heiskasen töissä näkyvät myös hänen opettajansa, taidegraafikko Pentti Kaskipuron opetukset. Kaskipuron sipuleissa on samaa kerroksellisuutta ja vielä jonain päivänä minulla on "omat sipulit seinällä". Yritin etsiä mahdollisia valokuvia tuosta näyttelykäynnistä mutta mitään ei löytynyt. En tuolloin vielä valokuvannut yhtä ahkerasti kuin nykyään eikä edes luurin uumenista löytynyt mitään Sara Hildenin näyttelystä. 

FT Tuula Karjalaiselta on juuri ilmestynyt elämänkerta kirja "Outi Heiskanen - taiteilija kuin shamaani". Karjalainen on taidehistorioitsija, kuraattori ja tietokirjailija, joka oli myös Outi Heiskasen hyvä ystävä yli 40 vuoden ajalta. Naiset matkustivat yhdessä paljon mm. Tiibetissa ja Aasiassa. Tämän kirjan kirjoittamisesta puhuttiin jo silloin kun Outi asui vielä kotona. Nykyään Heiskanen asuu Vehmaalla hoitokodissa muistisairautensa vuoksi. Tämän kirjan haluan ehdottomasti lukea. 

Outi Heiskanen vuonna 2013. Yksityiskohta. Kuva: Pertti Nisonen. Lainattu Ateneumin näyttelyesittelystä nettisivuilta.

Heiskanen, taiteilijanimeltään Heis oli nimetty jo vuonna 1986 Helsingin Juhlaviikkojen Vuoden taiteilija ja Taidehallissa pidetty näyttely nosti hänet koko Suomen tietoisuuteen. Minä en tuossa näyttelyssä vieraillut mutta muistan Heiskasen hahmon lukuisista lehtijutuista ja uutisista. Hänen tavaramerkkinsä valtava hiuspehko teki myös Outi Heiskasesta hyvin omaperäisen ja ehkä vähän satumaisenkin hahmon. Heiskanen oli selkeästi luonnonlapsi ja minulle hänestä tuli myös mielleyhtymä edesmenneeseen tätiini sekä kummitätiini Uma Aaltoseen. He molemmat olivat rehellisesti juuri sellaisia kun halusivat olla esittämättä mitään tai miellyttämättä ketään. 

Kuvaruutukaappaus Ilta-Sanomien artikkelista 15.8.2021 kun Tuula Karjalaisen kirjoittama elämänkerta Outi Heiskasesta ilmestyi. 

Ensimmäisen ja ainoan kerran kohtasin taiteilija Outi Heiskasen 75-vuotisjuhlanäyttelyssä Didrichsenin taidemuseossa 2012. Taidemuseossa oli esillä mieleen painunut  Alkumeri -näyttely, joka esitteli tuttujen teosten lisäksi harvemmin nähtyjä maalauksia, veistoksia ja installaatioita. Minulle on jäänyt hyvin vahva muistijälki hetkestä näyttelynavajaisissa kun Outi Heiskanen alkoi laulaen esittää "jotain kansanlaulua". Yritin kysellä tätä postausta tehdessäni museojohtaja Maria Didrichseniltä muistaisiko hän mitä tuo laulu käsitteli mutta kumpikaan meistä ei muistanut. 

Outi Heiskanen esiintyi Hedelmällisyyden jumalattarena Siirrettävä Tuonela -näyttelynsä performanssissa Helsinginssä 1983. Myös kuvataiteilija Hannu Väisänen oli mukana tässä esityksessä. Ateneumissa on nähtävä Tarja Strandenin tv-dokumentti Pisara hiljaista hulluutta. 

Heiskanen oli tunnettu performanssi esityksistään ja tämä ex tempore esitys Didrichsenin juhlanäyttelyssä toi hyvin esiin myös tämän puolen luonnonlapsi persoonasta. Pakko myöntää, että olin vähän pettynyt siihen, että Outi Heiskanen oli leikannut hiuksensa ja ne olivat kiharretut tuossa tilaisuudessa. Ateneumissa on nähtävillä taltiointeja performansseista. Outi Heiskanen on mm. ennen Ateneumin sulkeutumista peruskorjauksen takia pessyt pitkillä hiuksillaan Ateneumin jykeviä kiviportaita. 

Outi Heiskanen, Häpeänurkka 1967-1987, HAM Helsingin taidemuseo 

Ateneumissa on esillä lukuisia installaatiota Outi Heiskaselta. Hyvin mielenkiintoisia ja itselleni eivät kovin tuttuja entuudestaan. Ateneumin näyttely yllätti minut monessa näyttelysalissa Heiskasen monipuolisuudesta.  

Outi Heiskasen pelikortit. "Outin lapsuudessa tärkeimpiä kokemuksia oli, kun hän näki isän ja tämän miesvieraat pelaamassa korttia. Uteliaana pikkutyttönä hän oli iltayöstä hiipinyt salaa ulos ja kiivennyt tikapuita pitkin vierashuoneen ikkunan taakse. Näky oli häikäisevä ja outo. Isä ja sedät leikkivät kuviollisilla paperinapaloilla." Ateneumin näyttelyteksti 

Outi Heiskanen, Kerjäläinen ajoittamaton, sekatekniikka 

Outi Heiskanen, "olipa kerran liian paljon kaikkea Heis 1977" 

Outi Heiskasen luonnoskirjoja täynnä mielenkiintoisia kuvia.

Ateneumin näyttelysaleissa on esillä yli 500 teosta ja esinettä. Katsottavaa siis riitti avajaisissa ja mitä luultavimmin minä tulen vierailemaan Outi Heiskasen näyttelyssä vielä toisenkin kerran. On vaikea ottaa vastaa paljon näin upeaa taidetta yhdellä kertaa. Kaikki näkemäni ei ole edes vielä jäsentynyt päässäni ja varmasti paljon jäi myös näkemättä vaikka yritin huolellisesti kiertää salit. Taide on vähän kuin hyvä ruoka eli siihen voi tulla ähky jos yhdellä kertaa yrittää ahmia kaiken itseensä. 

Outi Heiskanen, Outsa 2010, akvarelli, guassi

Outi Heiskanen, Ystävä 2010, vesiväri, guassi

Outi Heiskanen, Rääkkä 2010, akryyli, guassi

Immi Piilo oli Outi Heiskasen alterego, joka teki äärimmäisen värikkäitä töitä. Heiskanen toi suojattinsa Piilon Immin (s.?) esille töitä Galleria Ortoniin 2010 kertoen "että hän on aina suhtautunut kriittisesti taidemaailman rajoihin ja on arvostanut myös kouluttamatonta kansaomaista luovuutta." Heiskanen jatkoi "Jos ihminen osaa leipoa, ommella tai vaikka vain leikata leipää - tehdä käsillään jotain, osaa hän myös tehdä taidetta."

Outi Heiskasen yksi avainteoksia on Uni 1974. Tuula Karjalainen yhdistää tämän teoksen Heiskasen omaan elämään. Minusta tämän työn voi meistä jokainen yhdistää niihin "oman elämänsä mörköihin", jotka seuraavat meitä läpi elämän. Teos on äärimmäisen vaikuttava ja katselin sitä kauan. Heiskanen joutui itse raiskatuksi elämässään ja hän käsitteli tätä kipeää aihetta monissa töissään. 

Outi Heiskasen suuri haave on saada oma iso näyttely Ateneumiin ja nyt se toteutui. Upea juttu! Näyttelyn kuratoi Heiskasen taiteen tuntija ja pitkäaikainen ystävä FT Tuula Karjalainen yhdessä Ateneumin intendentin Sointu Frizen kanssa. Ehdottomasti suosittelen tätä aivan huikean monipuolista ja koskettavaa taidenautintoa. Näyttely on avoinna 9.1.2022 asti. 

Värikkäiden lehtien juhla ja Roihuvuoren japanilaistyylinen puutarha

 

Roihuvuoren kirsikkapuistoon kannattaa ehdottomasti tehdä retki myös näin syksyllä ruska-aikaan. Kun keväällä puisto on täynnä aivan ihanan vaaleanpunaisia kirsikankukkia niin nyt syksyllä ovat kirsikkapuut punaisten lehtien peittämät. Ja myös nurmelle pudonneet punaiset lehdet saavat maankin näyttämään ihan punaiselta. Virallista hanamia eli kirsikankukkien katselu juhlaa ei tänäkään vuonna järjestetty vallitsevan koronapandemian takia. Kävimme silti pikaisesti pyörähtämässä puiston vaaleanpunaisessa unelmassa. Tästä voit kurkistaa miltä keväällä puistossa näytti kirsikanpuiden kukinta-aikana.

Syksyn värikkäiden lehtien juhla eli "kōyō" tai "momijigari" oli viime viikonloppuna jo alkanut Roihuvuoren kirsikkapuistoissa   Roihuvuoren kirsikkapuisto on muutenkin laajentunut ja siellä on tehty isoja muutoksia. En meinannut kevään jälkeen tunnistaa puistoa enää. Kunnostuksen yhteydessä puistoon on istutettu myös 90 uutta kirsikkapuuta, jotka ovat kahdeksaa eri kirsikka lajiketta. Ensi kevään voidaan siis odottaa lisää vaaleanpunaisia kirsikankukkia myös. Uusia lehtipuitakin on puistoon on tullut 27 ja havupuita reilut kolmekymmentä.

Nyt syksyllä kirsikkapuiston somistukseksi maahan istutetaan kaikkiaan 70 000 kukkasipulia ja myös runsaasti perennoja. Sisääntuloportti sijaitsee nyt Sahaajankadun ja Abraham Wetterintien kulmassa samassa paikassa missä aikaisemmin sijaitsi pieni koirapuisto. Kävimme siellä joskus Minnien kanssa kirsikkapuistoilun jälkeen juoksemassa ja moikkailemassa karvakavereita.

Hienolta näytti uudistettu puisto jo nyt syksyllä ja odotan jo innolla ensi kevään hanamia. Toivotaan, että virallinen hanami juhla päästään taas järjestetään muutaman vuoden tauon jälkeen. Myös värikkäät lehdet saavat Roihuvuoren kirsikkapuiston näyttämään värikkään kauniilta joten kannattaa piipahtaa jos noilla seuduilla liikkuu Helsingissä.

Me jatkoimme kirsikkapuistosta Roihuvuoren japanilaistyylisen puutarhaan, joka sijaitsee ihan kävelyetäisyyden päässä kirsikkapuistosta. Japanilaistyylinen puutarha on vuonna 1998 perustettu entisen liuskekivilouhoksen paikalle. Puistosta löytyy neljä erilaista puisto-osaa, jotka on nimetty eläimien mukaan: Pienen sinisen lohikäärmeen puutarha, Punaisen fenix-linnun puutarha, Valkoisen tiikerin puutarha ja Mustan kilpikonnan puistometsä.

Japanilaistyylisestä puutarhasta löytyy kuunportti, bambuaitoja, paanukatoksia, erilaisia kiviasetelmia, hiekka-aaltoja ja elämänmeren puro. Siellä on myös paljon penkkejä, joille voi istahtaa välillä katselemaan puutarhaa. Viime lauantaina siellä oli omia picnic eväitään syöviä ihmisiä, jotka upean aurinkoinen sää oli houkutellut puutarhaan. En ole koskaan käynyt Japanissa mutta täällä puutarhassa heräsi ajatusta, että joskus haluaisin sinne kyllä matkustaa ja kokea japanilaisen puutarhan myös ihan synnyinmaassaan. Myös japanilaistyylisestä puutarhasta löytyy punaiseksi muuttuneiden kirsikkapuiden alue, jossa voi viettää värikkäiden lehtien juhlaa itsekseen. Alueella ei kirsikkapuita ole monia mutta niiden antama väriloisto oli upea!

Kirsikkapuisto löytyy osoitteesta Jättiläisenpolku 1. Roihuvuoren japanilaistyylinen puutarha puolestaan osoitteesta Roihuvuorentie 12-16. Molempiin paikkoihin on vapaapääsy ja ne ovat avoinna ympäri vuorokauden.

Hirsi huokaa, kivi kuiskaa - kaksikymmentä kertomusta Loviisan vanhoista taloista

Kirja on saatu arvostelukappaleena.

Viime viikot olen ahminut tarinoita vanhoista taloista. Enkä mistä tahansa vuosisatoja nähneistä pytingeistä vaan itselleni niin rakkaan Loviisan rakennuksista. Olen oikein odottanut rauhallista iltahetkeä ennen nukkumaanmenoa kun voin ottaa "Hirsi huokaa, kivi kuiskaa" -kirjan esille sukeltaen syvälle historian havinaan. Persoonalliset kertomukset ovat temmanneet minut mukaansa aikaan jolloin Suomea ovat hallinneet kuninkaat ja tsaarit. Kirjan kaksikymmentä kertomusta kolmensadan vuoden ajalta on avannut minulle myös ihan uudenlaisen näkökulman Loviisaan. 

Tuohon aikajaksoon kun on mahtunut paljon tuskaa, tulipaloja, nälkää, vaaraa, intohimoista rakkautta, särkyneitä sydämiä ja raskaita omatuntoja sekä tuhopolttojakin. Teoksen pienoisnovelleita lukiessa ovat tulleet tutuiksi myös viinikirvat ja tinarutto, tähtipöly ja galaksien kulkijat, nälkäläislaumat, arkkienkeli ja rivot porttokalat persoonallisesti kerrottuina. Tämä kirjauutuus yhdistää yksiin kansiin taidetta, historiaa ja kaunokirjallisuutta jännällä tavalla. 

Maria Schulgin, Kai Andersson ja Sonja Ilvetsalo-Koskinen, kuva: Peik Henrichson Östnyland

Kirjan tekoprosessi itsessään on myös mielenkiintoinen ja se kesti yli neljä vuotta. Loviisalaiset toimittaja Maria Schulgin, toimittaja-kirjailija Sonja Ilvetsalo-Koskinen ja arkkitehti-kuvataiteilija Kai Andersson aloittivat ideoimaan tätä poikkitaiteellista kirjaprojektiaan jo vuonna 2017. Kai Andersson oli jo vuosia sitten tehnyt lukuisia pastelliliitupiirroksia oman kotikaupunkinsa vanhoista taloista. Andersonin töitä on ollut esillä Saltbodenin näyttelyaitoissa 2015 mutta minä en valitettavasti ehtinyt niitä silloin nähdä. Työt ovat todella värikkäitä ja koen ne jännäksi yhdistelmäksi ekspressionismia naivistisella otteella.

Liisantalo ja tuhat tuskaa "Minusta on otettu satoja kuvia ja kirjoitettu kymmeniä lehtijuttuja. Niissä kerrotaan, miten luisuin suutarimestarin porvariskodista kauppapuodiksi, sitten salakapakaksi ja lopuksi romahdin vuokrakasarmiksi, jossa kukaan ei enää välittänyt mistään mitään, kunnes tämä muualta tullut taiteilijakäsityöläispariskunta pelasti minut kadotukselta."

Teoksen toimittanut Maria Schulgin, joka aikoinaan käynnisti minulle hyvin tärkeän Loviisan Wanhat Talot -tapahtuman innostui myös Anderssonin töistä ja mahdollisuudesta koota niiden ympärille kirja. Olen itsekin monesti miettinyt LWT:n aikaan täällä blogissa mitä kaikkea Loviisan vanhat talot kertoisivatkaan taloissa kävijöille jos ne osaisivat puhua. Loviisa kun on jo vuodesta 1745 ollut raja- ja linnoituskaupunki idän ja lännen rajalla joten paljon historiallisia asioita mahtuu kuluneisiin vuosisatoihin. Elo ei aina ole ollut pelkkää ruusuilla tanssimista näissä vanhoissa taloissa vuosien saatossa ja historian myllertäessä ympärillä. 

Everstin linna vapaan Suomen vapaalla rannalla "Kuulen kyllä, mitä keskenänne supisette ja miten olette tikahtumaisillanne. Tiedän myös hyvin, että pidätte minua hillittömänä hupakkona, koska olen jugendlinna. Että olen muotojeni takia hepsankeikka ja kyltymätön romantikko. Kepeän viivan rikkoja. vastuuton uutuuden auer tai hetken päähänpisto."

Everstin linnan valokuvat olen ottanut kesän 2019 LWT-tapahtumassa eli rakennus on silloin vielä saneerauksessa ja näyttää varmasti tänä päivänä jo valmiimmalta. 

Mukaan kirjaprojektiin lähti myös Sonja Ilvetsalo-Koskinen, joka on toiminut talojen äänenä. Itäväylän artikkelissa Ilvetsalo-Koskinen kertookin miten hän on "paneutunut talojen kohtaloihin ja kuunnellut herkällä korvalla kunkin talon ominta ääntä". Kertojalle on ollut myös etua siitä mitä vähemmän hän on tiennyt talosta etukäteen koska "helpointa on astua sisään tuntemattomampaan taloon, jonka tarina ja historia eivät olleet entuudestaan rasite" hän jatkaa Itäväylän jutussa. Ilvetsalo-Koskisen työ on ollut etsiä myös faktatietoa taloihin liittyvistä asioista tekstinsä tueksi. 

Vackerbacka ja taivaallinen vinkkeli "En perusta kyynäristä tahi vaaksoista ja vuosiluvut pitkästyttävät minua. Enkä viitsi yleensä menneitäkään kertailla, vaikka olen yli kolmesataavuotias ja kattoni alla on kekkaloinut jos jonkinlaista. Atomivoimastakaan en tiennyt mitään kunnes tämä vuosikausia sisätiloissani asustanut ja minuun väkevästi vaikuttanut ankara raittiusaatehenkilöni alkoi sitä vastaan kapinoida, jolloin minäkin ymmärsin moisen voiman luonnottomuuden."

Allekirjoitan Ilvesalo-Koskisen ajatuksen itsekin. Kun itse vierailin ensimmäistä kertaa LWT -tapahtumassa oli kaikki minulle uutta ja ihmeellistä ja olin hyvin vastaanottavainen. Nyt kun olen jo "LWT-konkari" ja takana on lukuisia sekä kesä- että joulutapahtumia Loviisassa olen luonut taloista liittyen siellä asuneisiin perheisiin tiettyjä mielikuvia, jotka ovat muuttaneet myös minun käsitystäni itse talosta. Lukiessani kirjaa katsoinkin taloja ilman ihmisiä ja koin ne nyt eri tavalla. Odotan mielenkiinnolla seuraavaa Loviisan vierailua ja sitä miten silloin katsoin talovanhuksia. Tänä kesänä valitettavasti jäi elokuinen LWT -tapahtuma kokematta. 

Hirsi huokaa, kivi kuiskaa -kirja on mieluisaa luettavaa ja uskon palaavani siihen taas viimeistään kun matkani johtaa taas rakkaaseen Loviisaan. Tätä kirjaa ei minusta kannata lukea kerralla vaan siitä voi lukea yhden pienoisnovellin kerrallaan ja yhden talon tarinan, jota voi sitten makustella mielessään. Kirjan ovh on 30€ + postituskulut ja kirjaa voi tilata lähettämällä viestin hirsihuokaa@gmail.com.

Nautinnollisia lukuhetkiä Loviisasta, vanhoista taloista ja historiasta kiinnostuneille. Kiitos arvostelukappaleesta.