Hatanpään ruusutarhan lumoissa

 

Terveisiä Tampereelta! Olin saanut vihiä kaupungissa asuvalta ystävältäni, että Hatanpään ruusutarhassa kukkii joten oli hyvä syy kääntää Audin nokka vaihteeksi Manseen. Siitä onkin aikaa kun olen käynyt siellä viimeksi. Hatanpään arboretum ja kartanonpuisto ovat minulle vähemmän tuttuja paikkoja mutta paikan "kukkivassa helmessä" olen käynyt ennen blogiurani alkamista useita kertoja. Jossain vaiheessa yritin jopa etsiä kännykällä puutarhasta otettuja kukkivien ruusujen kuvia niitä harmikseni löytämättä. Hauska yhteensattuma oli myös se, että aikoinaan Minnie oli melko nuori kun kävimme ruusutarhassa ja nyt sitten tänään Mimmi vielä pienempänä pentuna mukana. 

Tampere on muuten todella koiraystävällinen kaupunki! Mimmi ei suinkaan ollut ainoa Hatanpään arboretumissa ja ruusutarhassa tepasteleva nelijalkainen hännänheiluttaja. Koiriahan ei Helsingissä saa viedä Kasvitieteellisen puutarhan tai Talvipuutarhan ulkoalueille. Hatanpäässä oli opastekyltti, jossa vain ystävällisesti kehotettiin korjaamaan koirien jätökset. Pienen koiranpennun kanssa liikkuminen alueella myös sai aikaan lukemattomia täysin spontaaneja keskusteluja ihmisten kanssa. Suloinen pentu yhdisti monta täysin ventovierasta ihmistä kertomaan muistoja omistamistaan koirista tai miettimään myös mahdollista oman koiran hankkimista. Eläimillä on kyllä äärimmäisen positiivinen vaikutus meihin ihmisiin.   

Ruusut ovat kukkia, joita meistä jokainen on varmasti saanut elämänsä aikana. Itse muistan, että olisin saanut ensimmäiset onnitteluruusut rippijuhlissani. Ainakin minulla on rippikuvassa kädessäni isoja punaisia ruusuja. Myös ylioppilaille onnittelukukaksi ostetaan usein ruusu. Lapsuudenkodissani meillä oli vielä monta viikkoa yo-juhlien jälkeen maljakot täynnä ruusuja eri väreissä. Yleisin väri taisi kuitenkin olla juuri tuo syvänpunainen. 

Ruusulla on todella pitkä historia sillä jo noin 2300 eaa. Eufratin ja Tigrisin alueelta on löydetty yhteyksiä ihmisten ja ruusujen väliltä. Myös faaraoiden haudoissa on ollut merkkejä ruusuista. Meille kauas Pohjolaan ruusut kulkeutuivat munkkien ja luostarilaitoksen kautta. Suomessa ruusuinnostus kasvoikin kohisten 1800-luvulla. Useimmat suomalaisten puutarhojen ruusulajeista ovat alun perin kotoisin Pietarista. Juhannuksen tienoilla kukkiva valkoinen juhannusruusu on edelleen mysteeri eli sen alkuperää ei ole saatu selvitettyä. On arveltu, että senkin olisi tullut itärajan takaa. 

Ruusuilla on myös vahva symbolinen merkitys. Ne symboloivat onnea, kestävää rakkautta, jälleensyntymistä sekä myös vaikenemista. Ei siis ihme, että juhlapäivinä annamme toiselle ruusun tai ruusuja lahjaksi. Usein morsiuskimpussa on juuri ruusuja ja myös hautajaiskukkina ruusut ovat suosittuja. 

Ruusulla on myös pistävät piikit, jotka ovat kehittyneet kasville evoluution myötä puolustamaan ruusua erilaisia kasvinsyöjiä vastaan. Piikit ovatkin melko tehokas keino suurinta osaa eläimiä vastaan. Ihminen on toki fiksuna kehittänyt myös piikittömiä ruusuja. Kuten vanhassa runossa sanotaan "Kauniimmankin ruusun alla piilee piikki pistäväinen, Poimi - varovasti noita elon ruusuja." 

Heraldiikassa eli vaakunaopissa viisilehtinen ruusu on myös yleinen. Kuuluisan lähes 120 vuotta Englantia hallinneen Tudor-suvun tunnus on juuri tyylitelty viisilehtinen ruusu. Ruusu näkyy esim. Southamptonin vaakunassa, Martin Lutherin sinetissä ja myös meidän omassa Suomen vaakunassa. Miekkaa pitelevän Suomi-leijonan ympärillä on yhdeksän hopeista ruusua. Myös Suomen armeijassa upseerien kauluslaatoissa näkyy ruusuja, jotka Akseli Gallen-Kallela on aikoinaan suunnitellut. Itsenäisyyspäivänä jaettavien Suomen vapaudenristin ritarikunnan ristien sekä Suomen Valkoisen ruusun ritarikunnan kaikkien merkkien keskuskuviona on myös heraldinen ruusu. Ruusu kuvaa myös valtaa. 

Ruusun väreillä on myös ovat omat merkityksensä. Vaaleanpunainen ruusu kertoo orastavasta ja vielä hennosta rakkaudesta. Valkoinen ruusu symboloi surua ja kuolemaa mutta toisaalta se myös ilmentää puhtautta ja viattomuutta. Keltainen kiihkeään rakkautta ja oranssi intohimoa!

Viktoriaanisen (aikakausi Englannissa Waterloon taistelun 1815 ja Ensimmäisen maailmansodan alun 1914 välillä) "kukkien kielen" mukaan symboliset merkitykset ovat olleet seuraavat.

• Punainen: rakkaus
• Vaaleanpunainen: viehättävyys, hellät rakkaudentunteet
• Tumma vaaleanpunainen: kiitollisuus
• Vaalea vaaleanpunainen: ihailu, sympatia
• Valkoinen: viattomuus, puhtaus, salaisuus, ystävyys, arvossa pitäminen ja nöyryys
• Keltainen: kiihkeä rakkaus. Yhdysvalloissa keltaiset ruusut merkitsevät hiipuvaa rakkautta tai platonista rakkautta. Saksankielisissä maissa ne voivat tarkoittaa mustasukkaisuutta ja uskottomuutta.
• Keltainen punaisilla kärjillä: ystävyys, rakastuminen
• Oranssi: intohimo
• Viininpunainen: kauneus
• Sininen: mysteeri, mahdottoman saavuttamiseksi
• Vihreä: rauhallisuus
• Musta: orjallinen omistautuminen (sillä aitoa mustaa ruusua on mahdoton saavuttaa)
• Purppura: suojelu (isällinen/äidillinen rakkaus)

Eikä ole politiikkakaan välttynyt ruusuilta eli monet sosiaalidemokraattiset ja työväenpuolueet ovat käyttäneet historiallisena tunnuksenaan tummanpunaista ruusua. Suomessa Sdp uusi visuaalista ilmettään 2020 ja otti samalla käyttöön tyylitellyn punaisen ruusun. Ruusua käytetään myös sekä Ruotsin että Norjan työväenpuolueiden symbolina. 

Meillä on suomenkielessä myös jännä sanonta "Antaa risuja tai ruusuja." Tätä käytetään usein kun kysytään vaikkapa jonkun ihmisen mielipidettä saamastaan palvelusta tai vaikkapa juuri testatusta tuotteesta. Sama asia ilmaistaan englanniksi "Pros and cons" tai muodollisemmin "Positive or negative feedback". Me suomalaiset olemme ehkä tottuneet, että joulupukki tuo risuja tuhmille lapsille mutta kiltit puolestaan saavat ruusuja eli kauniita asioita kiitokseksi.  

Hatanpään ruusutarhassa kukki kyllä kauniisti vaikka viime viikkojen helle oli varmasti myös vähän verottanut jo kukkia. Jos helteiset säät jatkuvat vielä pitkään ei edes kastelu pelasta ruusuja vaan niiden kukinta-aika lyhenee. Yleensä ruusut ovat Helsingin Töölönlahden Talvipuutarhassakin kukkineet pitkälle elokuulle saakka. Tästä voit kurkistaa yhden kukinnan sieltä muutaman vuoden takaa. Hatanpään ruusutarha oli kaunis paikka ja täytyy käydä myöhemmin ottamassa haltuun myös arboretum sekä kartanonpuisto muutenkin. Ehkä myös valokuvaaminen Mimmin kanssa on vähän isompana helpompaa. Kissanvaljaissaan jokaisen ihmisen luo pyrkivä iloisesti häntää heiluttava Pikku-Piraija sai kyllä aika monen kuvan sumeaksi. 

Hatanpään ruusutarha, arboretum ja kartanopuisto löytyvät osoitteesta Hatanpään puistokuja. Oheisen linkin kautta voi myös ladata Hatanpään esitteen ja ruusutarhan kartan. Ruusuista lauantaina kaikille! 

Latokartanonkosken luontopolku Perniössä tarjoaa kosken kuohua ja vehreyttä

 

Latokartanonkosken maisema ja luontopolku ovat olleet minulla suunnitelmissa ottaa haltuun pitkin kevättä. Kiskonjoessa sijaitsevan Latokartanonkosken on nimittäin sanottu olevan Etelä-Suomen näyttävin koskialue. Putouskorkeutta koskesta löytyykin 500 metrin matkalla lähes 16 metriä! Alueella on myös mahdollista nähdä aina niin kiehtovia, vanhoja raunioita ja sukeltaa entisen Kuninkaantien historiaan siinä samalla. 

Vaikka tiistaina lämpötila kohosikin +29C ja ylikin päätimme silti lähteä päiväretkelle, joka suuntautui Salon Perniöön sekä myös näihin koskimaisemiin. Aloitimme Perniön muista kohteista ja säästimme luontopolun viimeiseksi etapiksi. Oli äärimmäisen viisasta toimia juuri tässä järjestyksessä koska luontopolun jälkeen olisi kyllä kipeästi tarvittu joko järveen pulahtamista tai vilvoittavaa suihkua. 

Kuva Postbacken Postimäki

"Kuninkaantie, tämä vanha väylä, Suurena Rantatienäkin tunnettu, joka yhdisti Pohjoismaat ja Venäjän, tie, jota kulkivat sotilaat, kuriirit, posti ja talonpojat, on aikojen saatossa nähnyt paljon. Kulkijasukupolvet ovat vaihtuneet ja asusteet muuttuneet, sapelit pudonneet ja posti siirtynyt pitkälti sähkön kuljetettavaksi. Tien historia, perinteet ja menneisyys eivät kuitenkaan muutu, vaan välittävät kuvaa nykykulkijalle. Tästä syystä Kuninkaantie on tänäänkin vielä merkityksellinen tie ja se ansaitsee paikkansa merkittävien väylien joukossa.

Kuninkaantie kulki linnalta linnalle, kirkolta kirkolle ja postitalolta postitalolle. Turun linnan ja Viipurin linnan välinen osuus oli se, joka muodostui vuosisatojen aikana erääksi Pohjoismaiden merkittävimmistä väylistä. Tie oli turvallinen, hyvin hoidettu eikä maantierosvoutta esiintynyt yhtä paljon kuin eteläisemmillä teillä, jotka kulkivat etelämpänä Baltian halki. Edelleenkin tien varrella on nähtävissä koko Suomen historia linnoina, linnoituksina, kartanoina, kaupunkeina, maamerkkeinä ja kirkkoina." Kuninkaantie.info

Latokartanonkoski ympäristöineen on päässyt Museoviraston RKY-listalle (Valtakunnallisesti merkittävät rakennetut kulttuuriympäristöt). Asutusta alueella on ollut jo rautakaudella muutamassa kylässä. Dokumentoitu historia ulottuu keskiajan alkuun 1200-1300-lukujen taitteeseen. Alueelle on silloin siirtynyt ruotsalaisia asuttamaan Perniönjoen eteläpuolista aluetta, joka kuului Helgån (Pyhäjoen) kuninkaankartanolääniin. Mahdollisesti jo 1300-1400-luvulla on joella ollut kruununmylly jauhamassa viljaa vesivoiman avulla. 

Polku raunioalueelle luontoreitin alkupäästä. 

Pyhäjoen kuninkaankartano säilyi kruunun hallussa aina 1400-luvun alkuun, jolloin se lahjoitettiin kirkolle ja birgittalaisluostarin perustamispaikaksi. Luostari perustettiin kuitenkin nykyiseen Naantaliin ja Pyhäjoki siirtyi taas takaisin kruunulle. Kartanon nimi muutettiin Näseksi ja se toimi sekä hallinnollisena että veronkantokeskuksena sadan vuoden ajan. 1550-luvulla rakennettiin koskeen Näsen kuninkaankartanon tullimylly, jossa oli neljä kiviparia. 1650-luvulla rakennettiin toinen kahden kiviparin mylly. 1556 koskelle rakennettiin vielä vesisaha myllyä vastapäätä joen toiselle puolelle. 

Latokartanonkoskelta löytyy paljon merkkejä asutuksesta eri vuosisadoilta. Kiskojoen putouksen varrelle rakennettiin jo 1700-luvun alussa kankirautavasara Teijon ruukista tulevan takkiraudan takomista varten. Teollisuuslaitokset siirrettiin kuitenkin 1834 länteen, paikkaan jossa oli aiemmin sijainnut kartanon mylly. Teollinen toiminta Kiskonjoella lakkasi 1895. Latokartanon laajalla alueella on ehtinyt toimia vuosien saatossa myös viinanpolttimo 1844-1874. Viinanpolttimon höyrypannut sijaitsivat myllyn ja sahan alapuolella joen keskellä olevassa saaressa. 

Latokartanon luontopolku löytyy helposti Google Mapsin avulla. Alueella on erittäin hyvin parkkitilaa ja onneksi saimme myös auton täysin varjoiselle paikalle koska pentukoira Mimmille olisi tuo reitti ollut aivan liian pitkä kävellä tuossa helteessä. Sen keskittymiskyky ei olisi myöskään riittänyt ja muurahaiset olisivat kiusanneet myös pientä. Auton takaikkunat jätettiin myös täysin auki eli Mimmi ei kärsinyt kuumuudesta meidän poissa ollessa. Emme myöskään kävelleet ihan koko reittiä eli keltainen reitti otettiin vain tällä kertaa haltuun. Tässä vielä tarkemmin miten alueelle pääsee ja säännöistä siellä. 

Latokartanonkosken luontopolku on kokonaisuudessaan 1,7 kilometriä pitkä. Maastossa on korkeuseroja ja portaita mutta se on mielestäni helppokulkuinen. Esteetön reitti se ei ole liikuntarajoitteiselle mutta kosken raunioalueelle ja ensimmäiselle sillalle saakka saattaa pystyä kulkemaan. Keltaisella merkitty reitti kiertää aluetta kosken molemmin puolin. Jos valitset vihreät reitit ne päättyvät umpikujaan eli palaat samaa reittiä takaisin. Jätimme tällä kertaa vihreät kulkematta. 

Ensimmäisenä kosken ja joen läheisyyteen tullessaan näkee vaikuttavan vanhan myllyn raunion. Harmaakivestä ja slangitiilestä rakennettu mylly on kohonnut joen rantaan 1805 ja sen toiminta jatkui aina vuoteen 1962 saakka. Slangitiiltä käytettiin aikoinaan rakennusaineena juuri ruukeissa. Masuuneista ylijäänyt kuona valettiin tiiliksi. Muutamia vuosia myllyn sulkemisen jälkeen joesta purettiin myös patolaitteet, joista on nähtävissä enää vain isoja kivipaaseja vedessä. Vuonna 1966 oli Kiskonjoessa ennätystulva, joka tuhosi sekä patorakenteita että myös myllyä pahoin. Vanhasta myllystä onkin enää jäljellä vain kaksikerroksinen raunio. Komealta mylly on aikoinaan kyllä näyttänyt!

Latokartanonkosken mylly, kuvaaja ja aika tuntematon, Salon historiallinen museo / FINNA

Latokartanonkosken alueella on runsaasti kasvillisuutta, joka oli houkutellut myös perhosia paikalle aivan valtavasti joen varteen raunioalueen viereen. Luontopolun varrelle on pystytetty infotauluja mm. alueen kasvillisuudesta ja eläimistä. Perhosia kuvatessani huomasin, että myös muurahaisia - LUE: ISOJA muurahaisia - oli alueella paljon. Kasvillisuus oli hyvin monimuotoista ja vaikka emme reissullamme nähneetkään yhtään saukkoa tai vesipäästäistä myös niitä voi tällä alueella nähdä. Ehkä ilma oli myös eläimille liian kuuma liikkua edes vedessä. 

Kuulimme metsäosuudelle siirtyessämme tikan hakkaavan jossain rytmikkäästi puunrunkoa. Alueella tavataan harmaapäätikkoja, pikkutikkoja, palokärkiä ja käpytikkoja. Myös Suomen pienikokoisin pöllö varpuspöllö viihtyy Latokartanonkosken läheisissä metsissä. Metsäkyyhkyn kuulimme myös kujertamassa jossain lähettyvillä mutta muuten ei edes lintuja siinä kuumuudessa näkynyt. Sudenkorentoja lenteli myös joen lähistöllä paljon. Harmittaa kun yksikään niistä ottamani kuva ei onnistunut. 

Seuraavaksi siirryttiin myllysiltaa pitkin joen toiselle puolelle. Tai jos ihan tarkkoja ollaan niin siinä sillalla kyllä valokuvattiin suuntaan ja toiseen upeita näkymiä molemmin puolin jokea. Joskus tämäkin joki on ollut padottu mutta nyt se virtasi vapaasti. Latokartanonkoskelle olisi varmana elämyksellistä tulla katsemaan kevättä tai syksyä kun vettäkin virtaa koskessa vuolaammin. 

Metsäosuus korkeiden kuusien katveessa joen toisella puolella oli helpotus auringonpaisteen jälkeen. Korkeat puut kurottelivat sinistä taivasta kohden ja pitihän minun muutama ketunleipä maistaa. Muistan aina lapsuudesta, että napsimme ketunleipiä kuin karkkeja metsäretkillä. Täälläkin näytti olevan raunioita, jostain paikalla olleesta entisajan rakennuksesta. Sammal oli jo peittänyt kivijalan mutta arvoitukseksi jäi mitä paikalla oli joskus ollut. Alhaalla joen lähellä kasvoi puolestaan isoja terveleppiä.

Polku haarautui oikealle vihreänä joten me jatkoimme alas jokea kohti keltaista polku. Polulla on siis jonkin verran rappusia. Veden kohina lupasi ehkä vähän viilennystä myös hikisille tarpojille. Luontopolulla ei todellakaan voi eksyä koska aina kun kuulet kosken kohinaa suuntaat vaan sitä kohden. 

Seuraavaksi saavutaan toiselle Kiskonjoen ylittävälle sillalle. Reitin kulkusuunnan voi toki valita eli raunioalueelta voi lähteä vaihtoehtoisesti vasemmallekin. Siinä auringonpoltteessa tuntui järkevämmältä ylittää joki jo entisen myllyn luona ja kävellä mäkeä ylös toisella puolella. Toinen vaihtoehto olisi ollut vasemmalle vievät korkeat puuportaat, jotka sitten takaisintulomatkalla laskeuduimme kohden raunioaluetta. 

Toisella puolella jokea ollaan enemmän lehtomaisemissa ja täälläkin näkyi perhosia. Kasvillisuus oli selkeästi rehevämpää ja saniaisia kasvoi paljon. Polun päälle kaatunut puu on katkaisu polun kohdalta mutta muuten sen on jätetty metsään lahopuuksi lisäämään luonnon monimuotoisuutta. Joen rannalta löytyi viimeinen opastetaulu joesta tavattavista kalalajeista. Kalastaminen joesta on luvanvaraista ja rajoitettua joten kannattaa tutkia tarkkaan ennen kuin lähtee perhoskalastamaan joessa. 

Polku alkoi kapenemaan sekä nousemaan ja toiselta puolelta se rajautui yksityistontteihin. Toisella puolella alhaalla välkkyi Kiskonjoen vesi jossain alhaalla. Laskeuduimme alas takaisin raunioalueelle ja siirryimme parkkipaikalle päästämään Mimmi jaloittelemaan. 

Jos kaipaat helppoa ja elämyksellistä luontopolkua sekä samalla historian havinaa sekä pientä aikamatkaa menneeseen suosittelen lämmöllä Latokartanonkoskea. Tulossa on lisää postauksissa Perniöstä eli luontoreissuun voi yhdistää muutakin mielenkiintoista alueella joten pysy kuulolla.