Stockmannin rauniot - traagisen mystinen paikka

 

Stockmannin rauniot ovat edessäni jo kolmatta kertaa tänä keväänä. Seison Kasavuoressa tiheässä metsässä ja katson puiden lomasta näkyvää linnamaista kivirakennelmaa. Jopa Google mapsiin on merkitty paikka "Stockmannin rauniot" kuten paikalliset ovat tätä rakennelmaa vuosia kutsuneet. Aina ei tarvitse lähteä merta edemmäs kalaan vaan ihan omilta kotiseuduiltaan voi löytää mielenkiintoisen helmen. Mystisen paikan, johon palaa aina uudelleen katselemaan sekä samalla miettimään mitä oikeastaan tapahtui sata vuotta sitten. 

En ihan tarkkaan muista luinko mielenkiintoni herättävän lehtiartikkelin tästä traagisesta rauniopaikasta ensimmäisen kerran Hesarista vuonna 2018. Joka tapauksessa merkitsin Kauniaisten urban exploring -kohteen omiin "must so visit" -paikkoihini. Toinen koronakevät sai minut vihdoin matkaamaan sinne ja kurkistamaan aikaan, joka oli hyvin samanlainen kuin missä nyt elämme. Koko maapalloa ravisteli myös silloin pandemia!

Stockmannin tavaratalon perustaja G.F. Stockmann muutti Amerikan sijaan Suomeen 1852 ja ryhtyi Nuutajärven lasitehtaan kirjanpitäjäksi sekä kassanhoitajaksi. Kun maineikas lasitehdas perusti puodin Helsinkiin siirtyi yritteliäs Stockmann itseoikeutetusti sen vetäjäksi. Vuonna 1862 osti Stockmann jo myymälän itselleen ja laajensi samalla myös sen valikoimaa. Kiseleffin taloon siirtymisen myötä myös liiketilakin suureni ja puhuttiin jo "mannermaisesta tavaratalosta". Loppu onkin sitten historiaa ja Aleksanterinkadulle kohosi arkkitehti Sigurd Frosteruksen suunnittelema Stockmannin tavaratalokompleksi useiden vuosien aikana.

Karl Stockmann 1905-1906, kuva Atelier Apollo - G.F. Stockmann, kuva Wikipedia - Frans Stockmann, kuva HS artikkeli  

G.F. Stockmannilla oli kaksi poikaa Karl ja Frans. Karl toimi Stockmannin tavaratalon johdossa ja Frans puolestaan konsulina. Frans oli avioitunut englantilaisen Edithin kanssa ja heillä syntyi vuonna 1909 myös Edward poika. 1900-luvun alkupuolella suuriksi kasvaneet kaupungit koettiin liian kiireisiksi, vilkkaiksi ja saastuneiksi. Isojen kaupunkien läheisyyteen syntyikin useita ns. puutarhakaupunginosia kuten Kulosaari ja Munkkiniemi. Näihin uusiin paikkoihin haluttiin muuttaa ja olla enemmän puhtaan luonnon keskellä. Mahdollisuus piipahtaa Helsingin keskustassa oli edelleen olemassa niin halutessaan lyhyen välimatkan takia. 

Rouva Berta Fazer, konsuli Frans Stockmann ja rouva Edith Stockmann, Eteläsatamassa Linnanlaiturilla 1910. Valokuvaaja Sven Strindberg, Helsingin kaupunginmuseo 

Frans Stockmann osti vuonna 1906 perustetulta Ab Grankulla yhtiöltä 4,6 hehtaaria maata 20000 sen aikaisella Suomen markalla. Frans Stockmannilla oli aikomus rakentaa perheelleen iso huvila ellei peräti kartano korkean mäen päälle Kasavuorelle. Uudesta kotitalosta olisi avautunut upea näköala Glimsin tilan peltojen yli alhaalla olevaan laaksoon kuten tuossa vanhassa Espoon museon valokuvassa vuodelta 1915. Täällä saisi asua luonnon keskellä rauhassa mutta silti lähellä Helsinkiä. 

Valokuva Kasavuorelta Glimsiä kohti, Espoon kaupunginmuseo 

Frans Stockmannin uuden rakennettavan huvilan arkkitehdistä on olemassa vain arvailuja. Jotkut ovat päätelleet, että piirustukset hulppeasta huvilasta olisivat syntyneet arkkitehti Sigurd Frosteruksen työpöydällä. Olihan hän saanut jo luottotehtävän suunnitellessaan suvun tavaratalon ja myös laajentaessaan sitä myöhemmin nykyiseen muotoonsa. 

Taidehistorian tutkija ja arkkitehtuurin tutkija, emerita professori Riitta Nikula arvioi HS:n artikkelissa ettei pidä mahdottomana, että huvila olisi kuitenkin arkkitehti Armas Lindgrenin käsialaa. Kauniaisten kaupunginarkistosta löytynyt piirustus on Lindgrenin tekemä mutta kooltaan se on paljon pienempi kuin nyt paikalla olevat Stockmannin rauniot. Nikulan mukaan ehkä joku toinen arkkitehti muokkasi piirustuksia myöhemmin. Jää mysteeriksi kuka suunnitelmien takana loppujen lopuksi oli.

Kuva lainattu YLEn sivuilta

Kun seisoo Stockmannin raunioiden edessä käsittää, että hanke oli todella suuri ja siihen tulisi myös kulumaan rahaa melkoisia summia. Itse "rauniot" ovatkin vasta kivijalka koska Lindgrenin talopiirroksessa on kerroksia peräti kolme. Raunioista erottaa myös selkeästi pohjaltaan puolipyöreitä ja kulmikkaita ulokkeita, jotka selkeästi luovat mielikuvaa edustavasta ehkä peräti aatelisesta rakennuksesta. 

Villa Vallmogårdenin jugendtalo rakennettiin Kauniaisiin vuonna 1907, arkkitehtina Lars Sonck. Talon kivijalassa on paljon yhteneväisyyksiä Stockmannin raunioiden jäljellä olevaan kivijalkaan. Kuva Wikipedia. 

Rakennustyöt käynnistyivät vuonna 1918. Vuosi oli poikkeuksellinen Suomen historiassa sillä samana vuonna tammikuun 27.päivänä alkoi kansalaissota valkoisten ja punaisten välillä. Ehkä toukokuuhun 15. saakka kestäneet maan sisäiset sotatoimet verottivat myös rakennustöiden etenemistä. Raunioilta lähtee jännä kivistä tehty rakennelma, joka on saattanut ehkä ollut tiepohja huvilalle. Tämän kivirakennelman alla näyttää olevan myös jonkinlaista säilytystilaa tai kellari. Joka tapauksessa jo sisääntulo tähän kartanohuvilaan olisi varmasti ollut äärimmäisen vaikuttava jo raunioiden koon puolesta.

Vuosi 1918 on jäänyt myös maailmanhistoriaan silloin puhjenneen espanjantaudin takia. Ensimmäiset influenssatapaukset havaittiin 11.maaliskuuta yhdysvaltalaisella sotilasleirillä. Käynnissä oli 1.maailmansota ja parakeissa asuttiin ahtaasti. Varmuutta mistä maailmanlaajuinen epidemia eli pandemia sai alkunsa on vaikea määrittää. Sotasensuuri piti huolen siitä, että tautiuutisia ei päästetty julkisuuteen. Vasta kun tauti levisi Espanjaan, joka oli 1.maailmansodan ulkopuolella pandemia tuli julkisuuteen ja tästä johtuu taudin eriskummallinen nimi. 

Heinäkuussa 1918 oli espanjantauti levinnyt jo eri puolille maailmaa. Ihan vastaavasti kun meidän koronapandemiassa nyt havaittiin myös aikoinaan espanjantaudissa muunnoksia pikku hiljaa. Elokuussa 1918 Ranskassa löydettiin vakavampi muunnos, joka toi taudin toisen aallon ja kuolleiden määrät kasvoivat taas. Tauti oli myös parissa kuukaudessa levinnyt ympäri koko maapallon. Tiedonvälitys ei ollut samaa "on line - uutista" kuten nykyään mutta silti tietoa liikkui lukuina tautitilanteesta olipa missä päin maapalloa tahansa. 

Uutinen Uusi Suometar -lehdessä 17.10.1918 

Suomeen espanjantauti saapui laivojen mukana kesäkuussa 1918. Suomi oli sisällissodan takia muutenkin sekasortoisessa tilassa joten tauti pääsi leviämään tehokkaasti. Kesä ja auringon uv-säteily kuitenkin helpottivat tilannetta ja kesän loppuun mennessä tauti olikin jo kurissa. Syksyllä 1918 tauti tuli kuitenkin salakavalasti takaisin entistä rajumpana ja kuolleiden määrät lisääntyivät taas. Kuten nyt koronaan ei myöskään espanjantautiin aikoinaan ollut mitään lääkettä. Sata vuotta sitten annettiin ihan samanlaisia ohjeita kun olemme nyt saaneet viimeisen vuoden aikana. "Peskää käsiänne ja välttäkää yleisötilaisuuksia." Vanhoissa valokuvissa ihmisillä näkee myös kankaisia suusuojia eli siis maskeja. 

Keväällä 1919 Suomeen vyöryi espanjantaudin kolmasaalto, joka koetteli ankarimmin mm. Helsinkiä. Kuolleisuus lisääntyi taas roimasti ja haudankaivajilla oli kiireiset työpäivät. Viimeinen Suomen yli pyyhkäissyt neljäs espanjantaudin aalto vaikutti kaikkein voimakkaimmin pohjoiseen Suomeen ja Lappiin. Inarissa peräti joka kymmenes asukas menehtyi tautiin.

Espanjantauti iski myös Stockmannin huvilan rakennuttajiin. Ensin sairastui Edith vaimo ja hän kuoli tautiin 1919. Frans seurasi vaimoaan ja menehtyi vuonna 1920. Rakennustyömaa keskeytettiin jo vaimon kuoleman jälkeen eikä sitä enää jatkettu myöhemminkään. Stockmannien Edward poika jäi henkiin mutta hänestä tuli orpo. Ennen kuolemaansa Frans Stockmann lahjoitti maansa Kauniaisten kauppalalle. 

Kuva Suomen Sukututkimusseura

Yli sadan vuoden ajan on luonto saanut jatkaa kasvua Stockmannin raunioiden alueella. Monia puita on kaatunut ympäriltä ja luonto on vähitellen vallannut aluetta takaisin itselleen. Jopa muurin seinämään tarttunut siemen on alkanut itämään ja nyt keväänä myötä muuriin on ilmestynyt kasveja.  Myös graffitit ovat ilmestyneet kiviseiniin vuosien saatossa ja nekin tuntuvat vain lisääntyneen ajan kuluessa. Alueelta löytyneet papanat kertovat, että täällä varmasti liikkuu myös rusakoita lintujen lisäksi. Ajan hammas puree kivijalkaa rapauttaen sitä päivä toisensa jälkeen. 

Katsoessaan alueen kokoa ja jykeviä raunioita olen yrittänyt nähdä edessäni valmiin huvilan ja/tai kartanon. Jos rakennuttaja pariskunta olisi välttynyt espanjantaudilta tai jos siihen olisi keksitty joku hoitokeino tällä paikalla saattaisi olla yksi pääkaupunkiseudun komein yksityiskoti. Rokotteita ei silloin vielä ollut olemassa espanjantautia vastaan, joka joidenkin arvioiden mukaan tappoi Suomessa 30000 ihmistä neljässä eri aallossa. Maapallonlaajuisesti ihmisiä kuoli eri arvioista riippuen 20-30 miljoonaa. Pahimmat skenaariot väittävät, että kuolleita oli 50-100 miljoonaa. 

Itselläni risteilee päässä hyvin ristiriitaisia ajatuksia kun kuljen Stockmannin raunioiden alueella. Toisaalta ihailen itse rakennusta ja sen arkkitehtuuria vaikka paikalla ei juurikaan ole kivijalkaa kummempaa. Olen hyvä kuvittelemaan kuinka hulppean talon pihalla voisinkaan nyt nähdä seisovan jos asiat olisivat menneet toisin. Myös tarina arkkitehdista tai tietämättömyys hänestä arvailuineen luo salaperäisestä fiilistä hankkeen ylle. 

Traagisinta on toki se, että pariskunta kohtasi espanjantaudin mukanaan tuoman kuoleman ja tarina ei ikään kuin jatkunut saaden onnellista loppua. He muuttivat onnellisena omaan idylliinsä, joka ei koskaan toteutunut. Ajattelen myös heidän poikansa kohtaloa, joka jäi orvoksi. Edward Stockmann eli kuitenkin pitkän elämän 81-vuotiaaksi ja kuoli vuonna 1990. Hänet on haudattu vanhempiensa ja vaimonsa kanssa yhdessä Hietaniemen hautausmaalle. 

Aina ei tarinoilla ole onnellista loppua kuten ei tälläkään jutulla. Unelmat eivät välttämättä toteudukaan kun kohtalo määrää toisin. Toivotaan, että Frans ja Edith olivat onnellisia rakentamisen huumassaan eläen hetkessä miettimättä liikaa tulevaisuutta. Elämähän on tässä ja nyt! Eilinen tapahtui jo ja huomisesta emme vielä tiedä. Ainoa todellinen hetki on nykyisyys ja carpe diem -asenne. Kannattaa käydä Stockmannin raunioilla jos liikkuu Kauniaisissa. Lähellä myös Kasavuoren luonnonsuojelualue, johon palataan myöhemmin. 

Postauksen valokuvat on otettu huhti-toukokuun aikana eli huhtikuussa maassa näkyy vielä lunta. Nyt paikka on vihreän vehreän luonnon syleilyssä. 

Hylätyt talot ja autiot pihat

 

Miksi kaikki vanhat talot täytyy tuhota? Kun punaisen mökin viimeinen asukas lähtee jää paikka tyhjilleen. Mökin mummo tai pappa saattaa muuttaa kenties palvelutaloon tai hän siirtyy ajasta ikuisuuteen. Kotitalosta tulee asumaton koska lähtijällä ei ehkä ole perillisiä. Vanhan talon ovea ei enää avata eikä verhojen takaa iltaisin loista kotoisasti valoa. Rakennuksen kohtaloksi tulee ypöyksin autioituminen. Puutarha sen ympärillä alkaa rehevöitymään ennen kuin se lopulta villiintyy osaksi ympäröivää luontoa. Postilaatikko saattaa täyttyä pikkuhiljaa mainoslehtisistä kunnes laatikon kantta ei enää voi sulkea. 

Kun aikaa kuluu vielä vähän enemmän talon ikkunoita rikotaan kunnioittamatta toisen omaisuutta. Ikkunat käydään seuraavaksi peittämässä suojavanereilla jotta ilkivalta talovanhusta kohtaan estettäisiin. Jossain vaiheessa talon tiilinen savupiippukaan ei enää ole suorassa ja maalikin alkaa rapisemaan ulkoseinistä. Ajanhammas nakertaa säälimättä. 

Eräänä päivänä jonkun nerokas idea on murtautua autiotaloon sisälle. Ehkä ihan vain huvikseen katsomaan miltä siellä näyttää. Mahdollisesti kurkkijan mukaan lähtee taloon jäänneitä tavaroita tai  vaihtoehtoisesti irtaimistoa levitellään talon ympärille. Talo saattaa jopa tarjota yöpymispaikan kodittomalle tai mukavan hengailupaikan nuorisolle. Talo kitkuttelee liitokset naristen vuodesta toiseen kunnes jonain kauniina päivänä se palaa kivijalkaa myöden poroksi. Muistona vanhasta talosta ovat vain hiiltyneet hirret, eristeenä käytetty sahanpuru, palokunnan irrottamat irvistelevät peltikaton palaset ja mustunut tulen syömä ympäristö. 

Vanhojen talojen suurena ystävänä niiden huono kohtelu surettaa minua. Viime torstai iltana klo 19.41 jouduin todistamaan kuinka Gransinmäen suojelluksi määritelty mansardikattoinen huvila oli ilmiliekeissä. Soitin äkkiä hätäkeskukseen, josta en ikimaailmassa olisi ajatellut kuulevani viestiä "olette jonossa, älkää sulkeko puhelinta". Kerroin kuka olen, mistä soitan ja mitä on tapahtunut. Olin havainnut jo kaukaa ajaessani autolla taivaalle kohoavan valtavan mustan ja pelottavan suuren savupilven. Nähdessäni punertavan loimun metsän keskellä ymmärsin, että ihana Villa Tallbo palaa siellä ilmiliekeissä. Tuli alkoi jo hälyyttävästi leviämään kuivaa ruohikkoa pitkin ympärillä olevia puita kohden. 

Palokunta saapui todella ripeästi paikalle sillä lähin paloasema oli näköetäisyyden päässä tapahtumapaikalta. Itse en tietenkään jäänyt palopaikalle katselemaan mutta seurasin Tilannehuoneen ja netin kautta miten sammuttaminen edistyy. Uutisten mukaan paikalle saapui peräti kymmenen paloyksikköä pelastamaan autioitunutta taloa. Kun iltakymmenen jälkeen ajoin palopaikan ohi olivat jälkisammutustyöt vielä käynnissä. Vahva savunhaju leijui ilmassa ja tunkeutui autoon sisälle. Pimeydessä ei tuhon laajuus näkynyt.

Vierailu palopaikalla muutaman päivän kuluttua oli melko karua nähtävää. Huvila oli palanut ihan kivijalkaan saakka eli rakennus oli tuhoutunut kokonaan. Tämän talon oli Johan Lönnqvist rakentanut vuonna 1926 perheelleen kodiksi. Lönnqvist toimi peltojen toisella puolella näkyvän Kilon kartanon autonkuljettajana. Villa Tallbo oli kaksikerroksinen mansardikattoinen noin sadan neliön suuruinen huvila alueen etelärinteellä. Se oli osa Gransinmäelle rakennettua puutaloyhdyskuntaa ja viimeinen vielä pystyssä oleva vanha huvila. 

Talon viimeinen asukas oli muuttanut Gransinmäeltä pois jo 80-luvulla. Huvilaa oli viimeksi asuttanut rakentajan tytär, joka myi talon Espoon kaupungille. Samoihin aikoihin kaupunki myös pakkolunasti alueen maat. Syy miksi kaunis huvila jäi tyhjilleen on mysteeri. Huvila on merkitty kaavaan suojeltavaksi mutta silti sen annettiin rapistua vuosien kuluessa. Talon seiniin alkoi pikku hiljaa ilmestynyt värikkäitä graffiteja. Nuoriso löysi paikan peinttaamiseen ja oleskeluun. Vaneroidut ikkunat estivät sisäänpääsyn mutta lehtitietojen mukaan huvilaan olisi jo aikaisemmin murtauduttu sisälle. Huhuttiin, että siellä asui kodittomiakin jossain vaiheessa. Jossain lehtihaastattelussa myös vihjailtiin, että talossa olisi palanut jo joskus aiemmin mutta nämä palot oltiin saatu sammutettua. 

Helsingin Sanomien toimittaja Anna Takala kirjoitti 17.2.2020 mielenkiintoisen artikkelin "Unohdettu idylli rapistuu Sellon varjossa". En valitettavasti pääse linkittämään koko artikkelia tänne koska se on maksumuurin takana. Takala oli jututtanut Espoon kaupungin tilapalveluista vastaavaa henkilöä, joka oli todennut ettei kaupungilla ole käyttöä Villa Tallbolle. Minusta tuntuu hyvin erikoiselta ettei taloa voitu myydä jo aikaisemmin jollekin yksityiselle henkilölle, joka olisi kunnostanut tästä lähes sata vuotta sitten rakennetusta talosta itselleen asuinpaikan. Talon oli annettu vain rapistua kunnes se "ykskaks yllättäin paloi maantasalla". 

Villa Tallbon lähes satavuotias taival päättyi ja nyt rakennusta ei enää ole. Yksi osa historiaa on päättynyt. Kulkiessani Gransinmäellä tutkimassa vielä pystyssä olevia puisia rakennuksia, joiden sisälle oli myös murtauduttu tulin entistä surullisemmaksi. Vanhassa mökissä asuneen henkilön omaisuutta oli levitelty ympäristöön. Saunarakennuksen hylättyä löylyhuonetta katsoessani mietin, että täällä Kilon kartanon työläiset varmaan pesivät työpäivän pölyt pois nauttien samalla vanhan kiukaan leppeästä lämmöstä. Tunsin myös vihaa siitä miksi näin annetaan tapahtua. Osa tärkeää historiaa katoaa ja kaunis rakennus samalla. 

Samaisella mäennyppylälle rakennettiin jo 1830-luvun alussa toinen Espoon kestikievareista, joka lopetti toimintansa 1890. Tämä kievari on muuten Leppävaaran vanhin säilynyt rakennus. Kievarin vieressä sijaitsee komea punainen Nuorisoseuran talo Thorstorp, joka rakennettiin 1911-1912. Talo toimii juhlatilana, jossa järjestetään mm. häitä. Onneksi nämä molemmat rakennukset ovat toistaiseksi säästyneet ilkivallalta. 

Muistan kuinka lapsena ihailin Kehä Ykkösen ja Turun moottoritien risteyskohdassa sijaitsevaa vanhaa kaunista huvilaa. Äitini kertoi, että talossa oli aikoinaan asunut taiteilija ja piirustuksenopettaja Anna Sofia Sahlstén (1859-1931). Taiteilijana Sahlstén kuului Suomen taiteen kultakauden naisammattitaiteilijoiden "optimismin sukupolveen". Hänen maalauksiaan pääsin ihailemaan kesällä 2019 Tuusulan Halosenniemen Naisia tupa täynnä -näyttelyssä. 

Sahlsténin Pellavaniementien ateljeetalosta ei tullut täysin esikuvansa William Morrisin hengen mukaista kokonaistaideteosta. Mutta kaunis tuo talo oli ja omasta mielestäni myös hyväkuntoinen. Talon suojelukin oli jo laitettu vireillä mutta toisin kävi. Täysin yllättäen - muistelen, että yhden yön aikana - talo purettiin 1980-luvulla ja nyt sen paikalla on Stella Business Park. Taas hävisi yksi vanha talo ja osa historiaa. 

Kirjoittelin 2015 tänne blogiin postauksen Kruunuvuoren hylätyistä taloista ja autioista pihoista. Kruunuvuoren huvila-alue oli äärimmäisen mielenkiintoinen paikka. Kun siellä vuosien varrella tuli käytyä kävelemässä niin jokaisella kerralla sattui sydämeen yhä enemmän. Talot rapistuivat ja niitä oli myös vallattua. Usean entisen arvohuvilan kohtaloksi tuli myös siellä tuhopoltto. Kävimme viime syksynä Minnien kanssa kävelyllä maisemissa, jossa ei ollut oikeastaan enää mitään vanhaa jäljellä. Mansardikattoinen Puutarhurinhuvilakin oli poltettu maan tasalle. Villa Hällebo, jossa vielä asuttiin 2013 oli todella surkeassa kunnossa ja vaarassa sortua. 

Suomessa vanhaa rakennuskantaa häviää ja sitä myös tuhotaan uudistusten alta. Tilanne ei ole onneksi vielä yhtä paha kuin 1960-1970 jolloin jopa arvokiinteistöjä purettiin niin Helsingissä kuin Turussakin modernin arkkitehtuurin alta. Ehkä me suomalaiset emme osaa hyödyntää omaa melko nuorta historiaamme ja kulttuuriamme? Osa historiaa kannattaisi silti säästää tuleville sukupolville kertomaan Suomesta vaikka sata vuotta sitten koska se on arvokasta kulttuuriperintöämme. Suomalaisten identiteetti, itsetunto ja muistot ovat tärkeä osa juuri meidän suomalaista kulttuuriperintöä. Kaikkea ei kannattaisi tuhota ja unohtaa muistoja. Jos kaupungilla ei ole käyttöä vanhalle rakennukselle sen voisi vaikka myydä vanhoja taloja rakastavalle ja kunnioittavalle, joka antaisi talovanhuksen elämän jatkua.

Pidätkö sinä vanhoista taloista? Vai oletko sitä mieltä, että vanha pitää hävittää uuden tieltä? Jos sinulla on joku muisto jostain jo kadonneesta talosta jaa se kommenttikenttään. Mukavaa torstaita! Huomenna on vappuaatto ja sitten alkaakin jo toukokuu! 

Villa Mehu on Elis Sinistön elämäntyö

Kirkkonummen Veklahdesta metsän keskeltä, mutkittelevan Mehutien päästä löytyy todella mielenkiintoinen Villa Mehu. Villa Mehu on oma erikoinen pienoismaailmansa ison metsän syleilyssä. Paikan on rakentanut ITE-taiteilija, mystikko, tanssija, malli, raittiusmies ja vapaa-ajattelija Elis Sinistö (1912-2004). Mies, joka käytti rakentamisessa muiden poisheittämää materiaalia tehden siitä mm. Vuorimajan, Erakkomajan, Laboran, Satupesän, Aurinkomajan ja Tanssikehän sekä paljon muutakin metsään. Hän eli hyvin vaatimattomasti yksin yhteiskunnan reunalla johtolauseenaan "Onnellisinta on olla onnellinen." Tuon lauseen hän on myös kirjoittanut Erakkomajan ulko-oveen Villa Mehussa. Elis Sinistö oli monissa asioissa omaa sukupolveaan edellä ajatuksineen ja tekoineen.

"La plus heureuse c’est d’être heureuse"

Minä bongasin Villa Mehun jo useita vuosia sitten Facebookista kun ystäväni oli käynyt kävelemässä alueella. Merkkasin paikan omaan "must to visit" -listaani. Ystäväni valokuvat nimittäin herättivät mielenkiintoni tähän mystiseen alueeseen. Hänen kuvissaan Villa Mehu oli tosin paljon paremmassa kunnossa mitä se tällä hetkellä on. Villa Mehu on ehtinyt olla jo 16 vuotta luonnon armoilla Elis Sinistön kuoleman jälkeen. Varmasti myös joku ulkopuolinen on saattanut tehdä tuhoja alueen rakennelmissa. Ystäväni valokuvissa näkyneistä jännistä puissa roikkuneista keinuistakin on jäljellä enää rippeet maassa.

Mutta kuka Elis Sinistö oikein oli? Oulun seudulta kotoisin oleva Elis Sinistö tuli perheestä, jossa elämä ei ollut ehkä ihan helpointa. Hänen isänsä nimittäin menetti perheen kotitalon uhkapelissä ja Sinistö päätyi lopulta kulkuriksi tehtyään ensin erilaisia hanttihommia eläkseen. Hänen kerrotaan myös kävelleen Kuopion kautta Helsinkiin. Muutaman vuoden kuluttua koko maailmantilanne muuttui ja alkoi toinen maailmansota. Sinistö oli vakaumukseeltaan aseistakieltäytyjä. Koska hän ei suostunut aseellisesti puolustamaan kotimaataan hän joutui hetkeksi jopa mielisairaalaan. 30-luvun Suomessa asepalveluksesta ei niin vain luistettu. Lopulta hän kuitenkin vietti koko sota-ajan työpalveluksessa Ahvenanmaalla omenatarhalla keräten omenoita.

Elis Sinistö muutti Kirkkonummelle asumaan ja hän "lunasti" Villa Mehun metsätontin lähellä sijainneelta Rauhalan kartanolta 1955. Sinistöllä ei ollut kuitenkaan rahaa tonttikauppaan joten hän maksoi tonttiaan tekemällä töitä kartanolle. Elis Sinistö oli erikoinen ihminen, joka ei tarvinnut ylipäätänsä rahaa. Kasvissyöjänä hän viljeli oman ruokansa tontillaan. Sinistö asui hyvin alkeellisesti metsässä joten hän myös kulutti äärimmäisen vähän. Villa Mehun materiaalitkin oli kaatopaikoilta polkupyörällä, kävellen ja linja-autolla paikalle tuotua. Luin jostain, että kolme kuormallista kattopeltejä hän olisi ostanut jostain romukaupasta nimellisellä rahasummalla.

Elis Sinistö ehti 50 vuoden aikana tehdä paljon kaikenlaista Villa Mehuun. Sinistön rakennelmat alueella eivät todellakaan ole arkkitehtonisia vaan hän on käyttänyt omaa luovuuttaan ja mielikuvitustaan. Alueella liikkuessaan pisti silmääni se, että kaikki rakennukset ovat todella matalia. Aikuinen ihminen ei mahdu seisomaan sisällä suorassa vaan Erakkomajaankin menin itse kaksinkerroin kävellen. Sinistö piti paljon lapsista sekä lapsenmielisistä joten ehkä hän tekemissään töissä otti huomioon juuri heidän pituutensa.

Mutta mistä ihmeestä Mehutie nimi mahtaa tulee? Koska Elis Sinistö oli henkeen ja vereen raittiusmies hän ei todellakaan koskenut alkoholijuomiin vaan suosi mehuja. Alueella näkyi vielä omenapuita ja viinimarjapensaita, joiden sadosta täällä on varmasti valmistettu makoisaa mehua juotavaksi. Lainasin ITE-taiteilijoiden sivuilta tähän postaukseen muutamia kuvia, joissa näkyy kuinka erilaiselta paikka on vielä näyttänyt kesällä 2002 Sinistön eläessä. Yhdessä valokuvassa näkyy myös ikinuori ja pirteä 90-vuotias Sinistö itse.

Kuva: ITE

Kun Mehutietä kävelee kohden Villa Mehua tulee ensin alueelle, jossa on erilaisia saunoja sekä Satulinna pienille. Elis Sinistöllä oli minusta hauska tapa sijoittaa alueelle erilaisia infokylttejä. Sinistö oli opiskellut ranskan kielen sanakirjojen avulla koska hän oli varma, että oli itse ollut edellisessä elämässään Pariisin kaupungin pääarkkitehti. Minulle näistä Sinistön "lentävistä lauseista" tuli mieleen edesmennyt isoäitini. Hänelle oli varsinkin kesämökillä tapana jättää meille lappusia, joissa oli ohjeita miten toimia oikein ja luontoa kunnioittaen. Sinistö on myös aina merkinnyt töihinsä valmistumispäivän, jolloin eri rakennukset ovat tontille nousseet.

Erakkomajan katolla on joskus ollut pieni aurinkoterassi, josta on jäljellä vielä muutama ajan hampaan nakertama aurinkotuoli. Suoraan majan ulkoseinään on taiteilija Piipponen maalannut taulun vuonna 1960. Taiteilijan etunimestä en valitettavasti saanut selvää. Itse rakennuksen julkisivua on koristettu Barbie-nukeilla, erilaisilla helmillä, tennismailalla, miesten luistimilla ja lukuisilla lehtileikkeillä. Mainos "Luonnon voimalla - valvottua luonnonmukaisesti tuotettua" muistutti varmaan siitä, että täällä viljeltiin ilman kemiallisia lannoitteita. Lainatussa vuoden 2002 valokuvassa somisteena on ollut myös posliiniastiota, kelloja sekä muovikukkiakin.

Kuva: ITE

Alueella kulkiessani juttelin myös Villa Mehua ihmettelemään tulleen paikkakunnalla asuvan pariskunnan kanssa. Rouva muisteli Elis Sinistön tuoneen hänen työpaikalleen itse viljelemiään porkkanoita joskus 90-luvulla. Rouva totesi useaan otteeseen, että Sinistö oli "erikoinen mutta todella ystävällinen ihminen". Ehkä Sinistö ei ollutkaan erakko vaikka hän asuikin yhteiskunnan ulkopuolella itsekseen. Ehkä hän vain kaipaisi hiljaisuutta ympärilleen ja omaa rauhaa tehdä asiat itselleen sopivalla tavalla. 

Elis Sinistö oli myös tanssija joten Erakkomajan edestä löytyy erikoinen Tanssitemppeli. Tämän kivistä rakennetun ympyrän sisällä Sinistö tanssi ja piti esityksiä. Kiviseinässä näkyi edelleen vanha metallinen leipälaatikko, jonka sisällä on ollut kasettisoitin. Itse soitinta ei enää näy mutta aikoinaan siitä tullut musiikki on rytmittänyt Sinistön tanssimista. Luonnonkasvillisuus oli ottanut jo valtaansa lattiatilan joten enää ei esiintyminen olisi ehkä onnistunut.

Kuva: ITE

Kuva ITE

Labora on pieni vähän konttimainen tila, joka on ilmeisesti ollut jonkinlainen työhuone. Huoneen seinät ovat kirkkaankeltaiset ja täynnä vanhoja valokuvia Sinistöstä. Kapeakasvoinen nuorimies katsoo suoraan kameraan suurilla silmillään. Joukossa on kuvia myös hänestä jonkinlaisessa univormussa eli ehkä nämä ovat sieltä Ahvenanmaan työkomennukselta. Osa kuvista on aika rohkeitakin eli Sinistö seisoo täysin alasti järven rannalla tanssimassa. Seiniä peittävät lukuisat lehtileikkeet mm. kasvissyönnistä, rauhanaatteesta ja rakkaudesta. Joukossa on Suomenlinnan Taidekoulu Maan kesätervehdys Sinistölle vuodelta 1997.

Elis Sinistö on tarhannut myös mehiläisiä saadakseen hunajaa. Lukuisat mehiläispesät ovat vuosien saatossa kellahtaneet jo kumoon tai sitten joku on tehnyt niille ikävää ilkivaltaa. Villa Mehun alueella on myös lukuisia kylpyammeita upotettuna maahan. Ehkä Sinistö keräsi niihin sadevettä käyttääkseen sitä myöhemmin vaikka viljelystensä kasteluun tai peseytymiseen. Sinistö kaivoi myös tontilleen oman lammen, johon hänen tuhkansa on ripoteltu Sinistön kuoltua.

Villa Mehun ehdottomasti korkein rakennus on Vuorimaja. Rakennus on kapea ja sen muotokielessä on jotain yhtymäkohtia hyppyrimäkeen siis sellaiseen, josta mäkihyppääjät tulevat suksillaan liidellen alas. Rakennuksen katolla on käytetty vanhoja rautahetekoita, joista Villa Mehun alueelle on tehty myös Hetekakuja. Heteka on teräsrakenteinen joustinsänky, jonka Suomen valloitus alkoi 1932 kun Kalle Kärkkäisen perustama Helsingin Teräshuonekalutehdas aloitti sen valmistamisen.

Vuorimajaan kauniisti patinoituneen oven taakse voi kurkistaa kuten lähes kaikkiin Villa Mehun rakennelmiin. Alueelle liikkuessa kannattaa katsella myös jalkoihinsa koska maassa on paljon tavaroita, joihin voi loukata itsensä. Olin ensin ajatellut ottaa Minnien mukaan Villa Mehuun mutta oli ehdottomasti kuitenkin viisasta jättää hänet kotiin. Ystäväni oli aikoinaan kyllä ollut alueella koiriensa kanssa mutta silloin siellä oli myös turvallisempaa kuin nykyään.

Elis Sinistöä pidettiin yksinäisenä erakkoluonteena mutta silti hän oli rakentanut Villa Mehuun erilaisia vierasmajoja, joissa oli muidenkin mahdollista yöpyä. Tämä erikoinen kivijalustalle rakennettu vierasmaja oli tarvittaessa käännettävissä auringonliikkeiden mukaan eri asentoihin. Vierasmajan seinällä on Sinistölle tyypillisesti kirjoituksia, valokuvia ja nuotteja. En tiedä oliko Sinistö nuoruudessa käynyt paljon kouluja mutta hän vaikutti hyvin sivistyneeltä ja asioista perillä olevalta henkilöltä.

Vierasmajan sammaleen peittämä kivipöytä ja puhkikuluneet puutarhatuolit odottivat turhaan vieraita. Moni paikkakuntalainen koki Sinistön erikoisen elämän ehkä liian erikoisena ja pelottavana.

Valokuvaaja, installaatiotaiteilija, professori ja Taideyliopiston Kuvataideakatemian dekaani Jan Kaila oli Elis Sinistön ystävä. Jan Kaila oli tutustunut jo pikkupoikana Sinistöön kun 1960-luvulla Kailan perhe vieraili kesämökillään läheisen järven rannalla. Varmasti Sinistön maailma oli silloin Kailan mielestä satumaisen erilainen ja kiinnostava - ehkä vähän pelottavakin lapsen silmin katsottuna. Jan Kaila muutti itse Kirkkonummelle 1982 ja tapasi Sinistön uudelleen 1985, jolloin he alkoivat tehdä yhteistyötä. Kaila on kirjoittanut Elis Sinistöstä kirjan ja kuvannut Sinistöä. Haluan ehdottomasti lukea tuon Kailan kirjan ja saada lisätietoa Sinistöstä. YouTubesta löytyy myös muiden tekemiä videoita tästä mystisestä ITE-taiteilijasta.

Mitä Villa Mehulle tapahtui Elis Sinistön kuoltua? Kun ITE-taiteilija Elis Sinistö kuoli 2004 oli hän testamentannut Villa Mehun taideperinnön Kaustisten Kansanmusiikkisäätiön ITE-museolle. Sinistö itse toivoi, että Villa Mehu säilytettäisiin taidekokonaisuutena ja kaikille avoimena alueena myös hänen kuolemansa jälkeen. Vuonna 2011 säätiö ajautui kuitenkin konkurssiin ja tontin omistus siirtyi pankille, joka huutokauppasi sen.

Villa Mehu omistavat tällä hetkellä naapuritontilla asuvat henkilöt. Erakkomajan seinään on kiinnitetty ilmoitus opastamaan miten alueella pitää liikkua ja toimia, jotta se jatkossakin on avoinna.

Villa Mehu kaipaisi ehdottomasti kunnostamista! Vuosien saatossa ajan hampaan lisäksi myös luonto on tehnyt tehtävänsä Elis Sinistön tekemille rakennuksille. On toki ymmärrettävää ettei yksityishenkilöillä ole välttämättä rahaa ylläpitää ja kunnostaa Sinistön elämäntyötä. Mutta jotain pitäisi tehdä ja pian!

Jan Kaila kirjoitti muistokirjoituksen Helsingin Sanomiin 6.7.2004 Elis Sinistöstä. Lainaan tähän osan tuosta nekrologista.

"Villa Mehu herätti alkuaikoina ristiriitaisia tunteita. 1980-luvulla alkanut ekologisempi ja suvaitsevampi ajattelu muutti suhtautumista, ja viime vuosikymmeninä on Villa Mehussa riittänyt vieraita.

Sinistön ihanne, "että kaikki, jotka luonani vierailevat, lähtisivät onnellisimpina kuin olivat tullessaan", toteutui. Villa Mehusta muodostui suorastaan henkireikä monille, jotka kaipasivat taukoa aineellisesta kilpajuoksusta.

Sinistöä on usein luonnehdittu erakoksi. Vaikka hän saattoikin elellä viikkokausia omissa oloissaan jopa talvisen pimeyden ja kylmyyden keskellä, ei hän kuitenkaan maailmasta vetäytyjä ollut, vaan ihminen, jolle ajoittainen yksinäisyys merkitsi luovuuden edellytystä vastapainona vilkkaille yhteyksille maailmaan.

Sinistön ihmissuhdeverkosto olikin poikkeuksellisen laaja. Hän tutustui jo varhain moniin keskeisiin ihmissielun tuntijoihin ja filosofeihin, muun muassa Yrjö Kalliseen.

Sinistön elämänkatsomus oli suvaitsevainen ja monipuolinen, ja hän toteutti sitä käytännönläheisesti paitsi rakennusprojektiensa kautta myös harrastamalla henkitieteitä, joogaa, tanssia, runoilua sekä laulua.

Useat kuvataiteilijat ovat valmistaneet kuvia ja saaneet innoitusta Sinistöstä ja Villa Mehusta. Lisäksi Sinistö toimi 1980-luvulla kiitettynä mallina monissa taidekouluissa.

1990-luvun loppupuolella hän sai arvostusta myös itseoppineena Ite-taiteilijana."

Villa Mehu on mystinen ja ehdottomasti vierailun arvoinen paikka. Se löytyy Kirkkonummelta - Veklahdentie 242 kohdalta, bussipysäkin läheltä lähtee Mehutie, jota pitää kävellä noin 300-400 metriä itse kohteeseen. Täällä kannattaa käydä ennenkuin se rapistuu kuten Kruunuvuoren vanhat huvilat. Jos erikoiset taide-elämykset kiinnostavat niin Loimaalta löytyy puolestaan Alpo Jaakolan patsaspuisto.