kesäkuuta 19, 2020

Juhannusta - suloisinta keskikesän aikaa toivottelen


"Minä avaan syömeni selälleen
ja annan päivän paistaa,
minä tahdon kylpeä joka veen
ja joka marjan maistaa.

Minun mielessäni on juhannus
ja juhla ja mittumaari,
ja jos minä silloin itkenkin,
niin siellä on sateenkaari."

Eino Leino


Tänä juhannuksena, keskikesämme suloisimpana juhlapäivänä tulee vääjäämättä mieleen Eino Leinon kaunis Mittumaari runo. Leinon runo on täynnä sitä samaa intoa ja paloa mitä talven jälkeen navetasta pellolle päässyt vasikka ja lehmä uhkuvat. Karja on viettänyt monta pitkää ja pimeää kuukautta navetan uumenissa keinovalossa. Kun karjasuojan ovi avataan niin voi sitä iloa ja riemua kun saa rynnätä aurinkoiselle laitumelle syömään tuoretta heinää sinisen taivaan alle. Ja ennen kaikkea olla vapaana laitumella!


Meillä jokaisella suomalaiselle on takanamme hyvin erilainen kevät. Monia kuukausia, jotka ihan varmasti jäävät mieleemme koko loppuiäksemme. Ajanjakso, jolloin eristäydyttiin kotiin ja vältettiin kontakteja. Neljän seinän sisältä käsin tehtiin töitä ja lapset olivat etäopetuksessa. Oli uusi ja outo "lockdown" tilanne sekä täällä kotimaassa ja ympäri koko maapalloa. Jokapäiväisen elämämme päällä roikkui pelko, epävarmuus ja tietämättömyys siitä mitä seuraavaksi tulisi tapahtumaan. Uutistulva, jota tuli ihan jokaisesta viestimestä aiheutti infoähkyä.


Varmasti monelle meistä suomalaisista tuli joskus tunne, että seinät kaatuvat kohta päälle. Elimme kaikki yhdessä poikkeustilassa ja voimassa oli valmiuslakikin, että saataisiin tuo "tautipirulainen kuriin". Tehtiin lukemattomia rajoitustoimia, jotka muuttivat meidän elämäämme paljon. Me otimme fyysistä etäisyyttä toisiimme ja pesimme käsiämme ahkerasti. Noudatimme ohjeita, olimme kuuliaisia ja pääsimme pikku hiljaa "Wuhanin mustan joutsenen niskan päälle". Rajoituksia purettiin asteittain kohden "uutta normaalia". Tautia emme silti vielä ole voittaneet mutta erävoiton saimme.


Nyt on todellakin meidän kaikkien aika hengähtää ja "kirmata kesälaitumelle" juhannuksen kunniaksi. Voimme hyvällä omallatunnolla viettää keskikesän suloisinta juhlaa yhdessä perheen ja lähimpien ystävien kanssa. Ilmakin on kuin morsian tänä mittumaarina! Niityt ovat pullollaan kauniita kesäkukkia, joista voi kerätä kimpun maljakkoon tai tehdä niistä vaikka kauniin kukkaseppeleen jokaisen juhannusjuhlijan kutreille. Rohkein voi toki laittaa kukat tyynynsä alle nähdäkseen tulevan puolisonsa unohtamatta kuitenkaan kukissa vaanivia inhottavia punkkeja...


Tänä juhannuksena koronapandemian jälkimainingeissa isommat juhannusjuhlat on peruutettu. Suomen kansainvälisesti tunnetuin ja pitkäikäisin tapahtuma Seurasaaren juhannusvalkeat jää tänä mittumaarina väliin. Seurasaari kehottaakin meitä kaikkia järjestämään ihan omat juhannusjuhlat, joissa voi vaikka rakentaa hypinlaudan, järjestää pussihyppelykisat, "olla nuoranäkkisillä" tai valmistaa "kokkelimaitoa eli jamakkaa Antreasta". Jamakan ohjeet ja muut Seurasaaren vinkit löydät tästä.


Juhannukseen kuuluu olennaisesti juhannuskokko! Koska helteiset säät ovat hellineet Suomea jo useita päiviä kannattaa tarkistaa Ilmatieteenlaitoksen sivuilta onko omalla alueellasi voimassa metsäpalovaroitusta tai onko avotulenteko kiellettyä. Liikkuessaan vesillä on myös otettava huomioon lintujen pesimärauha noustessaan maihin luodoille ja pienille saarille. Birdlife kehottaakin heinäkuun loppuun saakka kunnioittamaan pesintärauhaa ja antamaan lintujen saattaa jälkeläisenä maailmalle rauhassa.


Koska postaus aloitettiin runolla haluan päättää sen myös iki-ihanalla Tove Janssonin Muumipeikon Juhannusrunolla vuodelta 1954.

Pään painan ruohikolle

ja oion jalkojain.

En jaksa pohdiskella,

mä tahdon olla vain.

Sen viisaammat voi tehdä,
mä päivän kultaan jään.
Mä tunnen kaikki tuoksut
ja luonnon loiston nään.

Voi leikitellä mielikseen,
voi ottaa jättää paikoilleen,
tai olla niin kuin luonnostaan
ja maata vaan.

Mä peikko siihen uskoon jään,
on maailmaa tää minkä nyt mä nään.


Iloista mieltä, yhdessäoloa, runsaasti aurinkorasvaa, naurua, laulua, hyvää ruokaa, uimista, soutelua järvellä, ongintaa ja oikein hyvää juhannusta haluan toivottaa sinne ruudun toiselle puolelle teille kaikille ♥  


kesäkuuta 17, 2020

Mustarastaat lähtivät maailmalle ♥


Kevät 2020 tulee jäämään minulle ikuisesti mieleen! Kaiken koronapandemian aiheuttaman epävarmuuden, pelon, avuttomuuden ja informaatioähkyn lisäksi tänä keväänä tapahtui jotain hyvin poikkeuksellista. Sain kokea huikean luontoelämyksen kirjaimellisesti "omalta kotisohvalta käsin". Minulle avautui mahdollisuus maailmalla myllertävästä pirullisesta viruksesta huolimatta nähdä uuden elämän syntymistä ja kehittymistä. Jostain kumman syystä mustarastas pariskunta valitsi juuri minun kerrostalokotini parvekkeen ja rakensi sinne pesän. Tuohon taidokkaasti tehtyyn pesään ilmestyi päivän väliajoin viisi kauniin sinisenvihreää ruskeatäpläistä munaa. Alkoi huolellinen haudonta ja uuden elämän odottaminen kaikista ikävistä uutisista huolimatta!


Seurasin olohuoneen ikkunan takaa joka ikinen päivä ja useaan otteeseen ihan huikeaa luonnon omaa livelähetystä. Kun heräsin aamulla menin ensimmäiseksi aina tarkistamaan onko pesällä naaras vai onko se poistunut ruokailemaan tai jaloittelemaan. Mitä lähemmäs kuoriutumisaikaa lähestyttiin sitä useammin myös koiras tuli vartioimaan munia naaraan ollessa retkillään. Viimeiseksi iltasella kurkistin oltiinko pesällä taas istumassa ja lämmittämässä munia sekä hautoen tulevia poikasia. Odottaminen oli jännän kutkuttavaa. Laskin mielessäni päiviä ensimmäisen munan pesään ilmestymisestä ja yritin haarukoida koska kuoriuduttaisiin.


Sunnuntaina 31.toukokuuta uskalsin ennen puoltapäivää mennä parvekkeelle kurkistamaan pesään koska kumpaakaan emoa ei näkynyt. Ja siellä olikin kaksi ensimmäistä mustanrastaan poikasta jo kuoriutunut! Luultavimmin tämä kaksikko oli aamutuntien aikana päättänyt oikean ajan koittaneen ja murtautunut ulkomaailmaan. Minulla oli sovittua menoa sunnuntai päivälle joten vasta illalla pääsisin ehkä tarkistamaan poikastilanteen kehittymisen. Koko päivän mietin kuumeisesti mitä pesällä mahtaa tapahtua kun en ole näkemässä.


Kotiuduttuani iltayhdeksän jälkeen jouduin odottelemaan pitkän tovin ennenkuin koiras jätti hetkeksi pesän vartioimatta. Olin kysynyt neuvoa linnuista kaiken tietävältä ystävältäni, että linnut tottuvat meihin ihmisiin tiettyyn rajaan saakka. En missään tapauksessa omilla toimillani halunnut häiritä ja aiheuttaa minkäänlaista harmia pesinnälle. Nopea kurkkaus pesään sain minut huomaamaan, että kolmas poikanen oli tupsahtanut maailmaan päivän aikana! Neljäskin poikanen oli tehnyt jo nokkansa kärjessä olevalla erityisen terävällä ja kovalla munahampaalla reiän oman munansa kuoreen. Tämä kaveri olisi kyllä aika pian myös ulkona. Ehkä aamulla heitä olisi jo neljä...


Aamulla 1.kesäkuuta hiippailin taas kännykkäni kanssa pesälle ja siellähän oli nyt neljä poikasta plus yksi kuoriutumaton muna! Pesä oli muuten rakennettu äärimmäisen nerokkaaseen ja turvalliseen paikkaan. Minun kuivuneet callunat ja kynttilälyhdyt loivat turvallisen pesimisympäristön poikasille parvekkeen kukkahyllyllä. Ja mitä pidemmälle pesintä eteni sitä enemmän ymmärsin miten linnunpoikaset ikäänkuin myös sulautuivat ympärillä oleviin väreihinkin. Kesäkuun 2.päivänä myös viimeksi munittu poikanen kuoriutui rohkeasti päivänvaloon. Linnunpoikaset olivat syntyessään kaljuja ja sokeita. Niiden päälaella ja selässä saattoi kyllä jo erottaa hyvin harvassa untuvia.


Ihan jokaisena päivänä otin pesästä valokuvan koska halusin dokumentoida poikasten kasvamista ja kehittymistä. Monena päivänä kuvia kertyi sekä aamu- että iltakäynniltäni parvekkeella. Muuten linnut saivat olla siis täysin rauhassa parvekkeella. 5.kesäkuuta mustarastaan poikaset olivat jo näin kehittyneitä. Linnut melkein kasvoivat silmissä ja jo tässä vaiheessa he eivät enää olleet kaljuja. Poikasista myös huomasi mitkä niistä olivat ensiksi kuoriutuneita ja kuka oli "pahnanpohjimmainen". Mustarastaan poikaset ovat pesäviipyisiä poikasia eli ne pysyvät pesässä kuoriutumisen jälkeen.


Molemmat emot - naaras ja koiras - osallistuivat erittäin tasapuolisesti poikasten hoitamiseen. Kymmenesosalla lintulajeista naaras vastaa poikasten ruokinnasta yksin. Jollain lintulajeilla poikasten hoitamiseen osallistuu muitakin yksilöitä kuten vanhempien aikaisempia poikasia. Emoilla oli valtava kiire koko ajan. Poikasia on ruokittava kymmeniä tai jopa satoja kertoja päivässä. Pesälle kannettiin ruokaa ihan tauotta siitä lähtien kun poikaset olivat munistaan kuoriutuneet. Näin moneen otteeseen kun emot tulivat nokat täynnä matoja, toukkia ja hyönteisiä pesälle. Paluumatkalla emot veivät poikasten ulostepussit nokassaan pois eli pesä pysyi näin myös siistinä.


Kesäkuun 7.päivänä poikaset olivat jo näin kehittyneitä. Poikaset olivat hyvin tottuneita minuun ja kännykkäkameraani mutta missään vaiheessa en heitä häirinnyt pitkään. Valokuvat pesästä ovat nopeita räpsäisyjä joten kuvien asettelua ei ole paljon ehditty miettiä. Minua kismitti koko ajan olohuoneen ikkunan pesemättömyys talven jäljiltä joten siksi kameralla sisältä otetut kuvat ovat sameita. Lisäksi myös vastavaloon kuvaaminen asetti omat haasteensa. Yritin myös valokuvata salaa lintuja pitkän putken kanssa ikkunaverhojen välistä.


Pakko myöntää, että vaikka aikaa tulikin vietetty tämän "oman luontonäytelmän katselussa" melkoisesti monet valokuvat ovat ihan sattumia ja vielä kertalaukauksella otettuja. Kun emolinnut saapuivat ja poistuivat pesältä se tapahtui hyvin sukkelasti etteivät mahdolliset viholliset näe heitä taivaalta käsin. Jos kamera ei ollut juuri silloin käden ulottuvilla jäi paljon kuvaamatta. Tosin nämä upeat hetket tallentuivat omaan muistiin, jossa ne kyllä säilyvät ikuisesti!


Kesäkuun 10.päivänä pesässä näytti jo näin ahtaalta!  Kaikki mustarastaan poikaset olivat saaneet höyhenpuvun ja niille alkoi selvästi kehittyä jo sulkiakin. Poikaset tapittivat minua nappisilmillään hyvin luottavaisina eivät missään vaiheessa säikkyneet vuokraemäntäänsä. Tässä vaiheessa ei poikasista voinut erottaa kuinka monta naarasta tai koirasta pesässä olisi.


Kun emot - näissä kuvissa koiras - saapuivat pesälle oli siellä viisi suuta avoimena odottamassa ruokaa! Poikasilla näytti olevan kiljuva nälkä koko ajan. Mietin mielessäni, että koska mustarastas pariskunta voi tehdä kesän aikana 1-3 pesuetta niin kyllä siinä täytyy tehdä töitä jälkeläistensä eteen myös aika hurjasti.


11.kesäkuuta poikasista kaksi ensiksi kuoriutuneista näytti täyttävän jo puolet koko pesästä. Hyvin kolme muutakin sinne vähän pienemmän kokonsa ansiosta vielä mahtui. Kaikilla linnuilla - kuten näillä mustarastaan poikasillakin - on synnynnäisiä taitoja, joita niiden ei tarvitse opetella. Linnut osaavat luonnostaan muuttoreitit, pariutumisen, ravinnonhankinnan ja useimmat lajit myös pesänrakennuksen. Jos meidän ihmisten geeneihin olisi ohjelmoitu talonrakennus meistä jokainen osaisi rakentaa talonsa kuten lintu pesänsä.


Emolinnut antoivat öiseen aikaan lämmittävän suojan poikasille mutta myös paahtavassa iltapäivä auringon kuumuudessa ne suojasivat jälkeläisiään. Lintujen väsymätön ravinnonhaku ja suojeleminen ovat sitä emojen pyyteetöntä rakkautta jälkeläisiään kohtaan. Koska kaikki poikaset eivät välttämättä selviä edes seuraavaan kesään linnut tekevät useampia poikueita pesintäkaudella.


Kesäkuun 12.päivänä näyttivät kaikki linnut pesässä jo hyvinkin kehittyneitä ja alkoi tuntua siltä, että pesästä lähteminen ei ole enää kaukana. Tunsin jo pientä haikeutta siitä etten saa pitää "Avara luonto" -ohjelmaa enää pitkään omalla parvekkeella. Hyvin nopeasti näihin poikasiin emoineen kyllä kiintyi. Mutta poikasen sisälle on myös "koodattu" aika milloin pesä tulee jättää ja ryhtyä omilleen.


Minulta on kysytty miten ihmeessä sain houkuteltua mustarastaat tekemään pesän parvekkeelleni? Vastasin kysyjälle ettei lintuja voi houkutella pesimään kuin ehkä linnunpönttöön, joita voimme ripustaa puihin. Linnut valitsevat itse pesimispaikkansa sen mukaan, että se on suojassa mahdollisilta vihollisilta ja siellä on turvallista kasvattaa jälkeläisiä. Ehkä mustarastaat kokevat minun parvekkeeni tällaiseksi paikaksi. Tämähän ei ollut ensimmäinen pesä parvekkeellani. Tosin ensimmäinen pesintä 2016 päättyi ikävästi kun varis oli vienyt kaikki munat.



Lauantain aamuna 13.kesäkuuta menin tavanomaisesti kuvaamaan pesää. Pesässä oli vielä silloin viisi poikasta mutta kun olin poistumassa parvekkeelta tuo päällimmäinen ja kaikkein suurin poikanen loikkasi pesästä pois ja lähti pyrähtelemään parvekkeella. Päivän kuluessa pesästä poistui kaksi ensin kuoriutunutta poikasta maailmalle aloittamaan omaa elämäänsä. Pesässä oli illalla vielä kolme poikasta.


Pääsin vielä saman lauantai illan aikana todistamaan yhden pesään jäänneen poikasen poislähdön. Minusta oli liikuttavaa, että poikanen tuli katsomaan sisälle olohuoneeseen kuin ilmoittaen "Hei, olen nyt lähdössä ja tulin vielä moikkaamaan!". Poikanen kokeili siipiensä kantavuutta pyrähtelemällä parvekkeella ja sitten se nousi rohkeasti parvekkeen kaiteella istumaan. Linnunpoikanen katsahti kerran vielä taakseen kuin jättääkseen minulle hyvästit ja nousi lentoon. Melkein liikutuin tästä...


Sunnuntai aamulla 14.päivänä kesäkuuta ajattelin ensin aamutuimaan, että pesä on varmasti tyhjä. En uskaltanut mennä enää kurkkimaan parvekkeelle ja ikkunan läpi pesälle ei nähnyt selkeästi. Sitten aloin kuulemaan jostain poikasen ääntä ja näinkin yhden mustarastaan poikasen hyppelevän edestakaisin parvekkeella. Se kutsui selkeästi vielä emojaan. Seurailin poikasen touhuja vähän aikaa ihan sydänsyrjällään. Mietin, että kyseessä oli varmasti viimeiseksi kuoriutunut eli nuorin poikanen. Jostain naarasemo lensi vielä paikalle kuin rohkaistakseen poikasta. Minun oli pakko lähteä lenkittämään Minnietä ja kun palasimme poikanen oli hävinnyt.


Avasin varovasti parvekkeen oven ja astelin pesälle - se oli tyhjä! Kaikki parvekkeellani toukokuussa munituista mustarastaan poikasista oli lähtenyt suureen maailmaan kohti uusia seikkailuita aloittaen samalla oman itseellisen elämänsä. Toivoin hartaasti mielessäni, että kaikki poikaset selviäisivät hengissä ensimmäisten päiviensä aikana ja ne pääsisivät joskus jatkamaan sukuaan. Minut valtasi onnellinen mutta samalla myös vähän surullinen fiilis siitä, että pesintä oli päättynyt. Illalla myöhemmin alkoi parvekkeelta taas kuulua ääniä. Kurkkasin ikkunasta ja mustarastas naaras kävi vielä tarkistamassa pesällä ettei kukaan ollut enää siellä. Sitten se istui hetken parvekkeen kaiteella ja katosi taivaalle. Ehkä ensi keväänä näen mustarastaat uudelleen parvekkeellani ja pesimässä  ♥ 


kesäkuuta 14, 2020

Hyvää Luonnonkukkien päivää


Tänään 14.kesäkuuta vietetään Luonnonkukkien päivää. Yhteispohjoismaista Luonnonkukkien päivää vietetään vuosittain juuri juhannusta edeltävänä sunnuntaina. Tänä vuonna päivää voi viettää etsimällä luonnonkasveja omalta kotipihaltaan, läheisiltä niityiltä, pelloilta ja metsämaastoista. Aiempien vuosien suositut opastetut retket siirtyvät koronapandemian takia ensi vuoteen. Nyt on todellakin paras aika ihailla luontoa ja sen monimuotoista kauneutta. Keskikesän juhlan, juhannuksen lähestyessä on luonto täynnä mitä upeinta sekä värien että lukuisten kasvien kirjoa. 

Puna-apila / Trifolium pratense

Rantakukka / Lythrum salicaria -  Pietarinyrtti / Tanacetum vulgare - Harakankello / Campanula patula

Luonnonkukkien päivän juuret ovat Tanskassa, jossa päivää on vietetty jo vuodesta 1988. Ruotsissa ja Norjassa päivä otettiin käyttöön vuonna 2002, Suomessa 2003 ja Islannissa 2004. Päivällä on siis jo pitkät perinteet! Pohjoismaisia retkiä on perinteisesti järjestetty vuosittain merkkipäivänä yhteensä 500 ja osallistujia näille luontoretkille on ollut yli 10 000.


Ahdekaunokki / Centaurea jacea

Suomen Luonnonkukka päivästä saamme kiittää hankolaista kasvitieteilijää Kalevi Keynäsiä (1934-2018). Kukanpäivän tilaisuudessa 13.toukokuuta 2002 Keynäs kertoi yleisöluennolla muiden pohjoismaiden järjestämästä De Vilda Blommornas Dag -tapahtumasta. Keynäs esitti samalla toivomuksen, että vastaavia yleisölle suunnattuja retkiä voitaisiin ehkä tulevaisuudessa järjestää myös Suomessa. Hanke lähti etenemään ja loppuvuodesta 2002 päätettiin, että päivää aletaan viettää Suomessa nimellä Luonnonkukkien päivä. Päivän tunnukseksi sovittiin Suomen kansalliskukka kielo. 

Petäjäveden kirkon alttarilla oli viime kesänä kimppu luonnonkukkia 

Koiranputki / Anthriscus sylvestris

Jos luonnonkukat ja kasvit eivät ole kaikki tuttuja niin ei hätää! Siihen löytyy nykymaailmassa apukeinoja joten tietämätönkin voi hyvin tunnistaa kasveja käyttäen apuvälineitä. Netistä löytyy myös näppärä Kasviaapinen. Olen itse joskus nuorena tyttönä kerännyt kasveja vaikka se ei meillä koulussa pakollista silloin ollutkaan. Monet kasvit olen myös oppinut isoäidiltäni ja vanhemmiltani.

”Kukkien tunnistamiseen voi käyttää apuna perinteisten kasvikirjojen lisäksi erilaisia sovelluksia, kuten PlantNet tai iNaturalist. Myös Facebookissa on monia ryhmiä, jotka auttavat kasvien tunnistamisessa”, kertoo Luonnonkukkien päivän koordinaattori Marja Haatanen."

Niittyleinikki / Ranunculus acris - Ketoneilikka / Dianthus deltoides

Hiirenvirna / Vicia cracca

Tänä vuonna Luonnonkukkien päivän teemalajina on pihlaja, joka on ihan varmasti meille jokaiselle suomalaiselle tuttu puu omasta pihapiiristä. Sattuupa osuvasti, että tänään myös vietetään Pihlan nimipäivää. Pihlajan valkoiset kukat ovat juuri nyt kauneimmillaan. Kotoisalla pihlajalla on Suomessa myös todella pitkät käyttöperinteet. Pihlajanmarjoja on hyödynnetty mm. mehuissa ja jälkiruuissa. Pihlajanlehdistä on saatu teetä ja pihlajan puuosista on valmistettu huonekaluja.

Puna-apila / Trifolium pratense  - Pietarinyrtti / Tanacetum vulgare


Aikaisempina vuosina ovat teemalajeina olleet mm. lumme (2019), metsätähti (2018), juhannustaikojen kukkakimppu (2017) ja koiranputki (2016). Minulla on tapana aina kesäisin kerätä maljakkoon myös kohtuudella niittykukkia. Olen muutamina vuosina myös tehnyt kukkaseppeleitä mutta juhannuskukkia en ole enää vuosiin kerännyt tyynyn alle. Siitä voi nimittäin saada ikävästi punkkeja itseensä :)

Päivänkakkara / Luecanthemum vulgare

Lopuksi vielä muutama vinkki miten saat luonnonkukat kestämään kotona maljakossa. Luonnonkukkien parhaat poiminta-ajat ovat aamu ja ilta, koska silloin kukkien nestejännitys on korkeimmillaan eivätkä ne nuupahda helposti. Ota mukaasi vaikka ämpäri, jossa on vettä ja kerää kukat suoraan siihen. Kerää hyviä kukkia eli jätä kaikki huonokuntoiset keräämättä. Tee kotona uusi imupinta kukan varteen. Kerää kukkia maltilla sillä luonnossa ne ovat aina kauneimmillaan.

Luhtalemmikki / Muosotis scorpioides - Siankärsämö / Achillea millefolium

Mesiangervo / Filipendula ulmaria - Ukonkello / Campanula latifolia

Mukavaa Luonnonkukkien päivää ja sunnuntaita kaikille!


kesäkuuta 11, 2020

Askolan hiidenkirnut ovat ainutlaatuista "luonnontaidetta"


Toukokuun alkupuolella matkasimme yhden talvilomapäiväni kunniaksi Askolaan katsomaan todella ainutlaatuista "luonnontaidetta". Kaikki museot olivat kiinni koronapandemian takia ja taidenälkäinen bloggaaja oli jo tarpeeksi pyörinyt näyttelykierroksilla netissä. Luonnon yli 10000 vuotta sitten muovaama taide houkutteli huristelemaan Itä-Uudellemaalle. Ja mikä parasta samalla reissulla saisi taas samoilla metsässä koko sydämestään.

Hiidenkirnuksi nimitetyt onkalothan ovat saaneet alkunsa viimeisen jääkauden päättyessä mikä sopi hyvin myös "talvilomailuuni". Vai ovatko ne sittenkin ilkeän Hiiden kaivamia kuoppia kuten kansauskomusten mukaan ennen kerrottiin tapahtuneen? Tätä piti ehdottomasti lähteä selvittämään ja samalla ottamaan haltuun myös uusi kunta Askola Uudeltamaalta.


Espoosta Askolan hiidenkirnuille oli matkaa 76 kilometriä ja ajoaikaan meni vajaa tunti. Valitsin reitin ajaa Porvoon moottoritietä (E18) ja Porvoon liittymästä käännyin Kantatielle 55 (Porvoo-Mäntsälä). Hiidenkirnujentien varrelta löytyy pysäköintipaikka. Olimme liikkeellä perjantai päivänä joten vain muutamia autoja oli alueella. Hyvin onnistuivat siis myös turvavälit alueella liikkuessa. Matka pysäköintialueelta itse kirnualueelle on puoli kilometriä. Polku on nousuvoittoista ja sieltä löytyy myös monia portaita joten liikuntarajoitteisille se ei sovellu.


Polun alkupäästä löytyy mystinen Hiidenkivi. "Olen HIIDENKIVI ja valvon hiidenkirnualuetta. Kuvani on myös Askolan hiidenkirnualueen tunnus." lukee opastetaulussa, jonka on jättänyt Askola Seura ry. Kun katselee tuota isoa Hiidenkiveä tarkemmin niin huomaa sillä silmät, nenän ja puolittain aukiolevan suun, johon on kerätty kuusenkäpyjä ehkä lasten toimesta kivihampaiden taakse. Mutta kuka kumma tämä mystinen Hiisi sitten on?

Aikoinaan hiisi on ollut perinteiseen suomalaiseen luonnonuskoon liittyvä pyhä paikka. Myöhemmin hiisi tarkoitti tässä pyhässä paikassa asuvaa henkiolentoa. Kun kristinusko saapui Suomeen Ruotsin ristiretkien myötä 1100-1300 -luvuilla vanhat uskomukset muuttuivat. Myös hiidestä tuli paha henki ja paha paikka. Hiisi-nimisiä paikkoja löytyy paljon eri puolilta Suomea.


Kirnukalliolle kävellessä kannattaa olla valppaana ja aistit avoinna. Ollaan upeassa vanhassa aarniometsässä, jossa näkee todella suuria eläviä puita mutta myös suuria pystyyn kuolleita - ehkä vähän surullisen ja pelottavankin näköisiä - puita. Tätä ekologista metsää "ei todellakaan ole hoidettu" ja siellä näkee runsaasti myös vanhojen kaatuneiden lahopuiden runkoja. Koskemattomuus ja nämä tärkeät lahopuut tarjoavat elinympäristön muualla harvinaiseksi käyneille eläin- ja kasvilajeille. Aarniometsät ovat jänniä ja vähän salaperäisiäkin paikkoja.


Koiran kanssa liikkuminen on sallittua kunhan pidät lemmikkisi kytkettynä. Hiidenkirnualueella on useita portaita joten koiran on selvittävä myös niistä. Alueen ilman puhtaudesta kertovat lukuisat naavat, joita roikkuu puiden oksilta. Naavat on jäkäläsuku, joka kasvaa puiden oksilta roikkuen ja ne muistuttavat vähän hapsuista partaa. Kirnukallion aarniometsässä näkee muitakin jäkälälajeja runsaasti kivien päällä samoin kuin monia erilaisia sammaleita.


Seuraavaksi saavuttiin sinisillä nauhoilla merkittyä polkua pitkin uudelle opastetaululle. Hiidenkirnujen lisäksi kannattaa ehdottomasti myös kiertää tuo maisemareitti, johon palataan tämän postauksen lopussa tarkemmin. Hiidenkirnuja voidaan lähestyä myös toista reittiä pitkin. Jos sinulla on vene tai kanootti voit tulla Porvoonjokea pitkin Hiidenkirnukallion juurelle. Joen rannasta löytyy kirnujen kohdalla rantautumispaikka. Joen rannassa on myös nuotiopaikka.


Kirnukalliolta aukeaa todella huikeat maisemat yli metsien ja peltojen Porvoon jokilaaksoon. Kirnualue on avoinna ympäri vuoden mutta talvisaikaan siellä ei ole kunnossapitoa. Kannattaa myös ottaa huomioon, että talvisaikaan kirnut ovat täyttyneet lumella tai jäätyneellä vedellä. Meidän vierailumme aikana Askolan Seuran edustajia oli tyhjentämässä kirnuja pumppujen avulla vedestä ja siivoamassa niistä myös roskia pois.


Hiidenkirnualueelle suoritetaan pieni pääsymaksu lippaaseen tai toki maksu on mahdollista maksaa myös Mobile Paylla tai tilisiirtona. Tästä voit kurkistaa tarkemmat ohjeet. Maksamalla tuon summan tuet alueen hoitoa ja kunnossapitoa. Hiidenkirnualuetta ylläpitää Askola Seura talkoovoimin ja pääsymaksutuloilla. Sitten voidaankin kävellä alueelle johtavan kaaren alitse ja aloittaa laskeutuminen portaita pitkin. Portaat ovat turvallisen tuntuiset ja niissä on myös kaiteita.


Askolan hiidenkirnu alue on Suomen laajin hiidenkirnuesiintymä, joka kattaa yli 20 eri kokoista ja muotoista hiidenkirnua. Alue löydettiin sattumalta 1950 kun askolalainen mies Soini Järvelä oli kiipeämässä poikansa Jaakon kanssa Kirnukallion rinnettä ylös joelta päin. Järvelä otti tukea  kuusennäreestä, joka lähtikin juuriaan myöden irti kalliosta paljastaen yhden kirnuista. Kirnujen esiinkaivamisesta ja Yhtyneiden Kuvalehtien antamasta avusta urakassa voit lukea tästä. Alue annettiin Askola Seuran hoitoon tämän jälkeen. Myös Suomen Neito ja Miss Universum Armi Kuusela-Hilario kävi ihalemassa vuonna 1967 perheensä kanssa näitä upeita hiidenkirnuja.


Alueen hiidenkirnuille on annettu hauskoja nimiä. Osa hiidenkirnuista on selkeästi nimetty muotonsa mukaan: Kattila, Kuppi, Riisipata, Nojatuoli ja Päärynä. Koskenlaskija ja Tulipunakukka ovat saaneet nimensä askolalaisen kirjailijan Johannes Linnankosken tuotannosta. Koska hiidenkirnuista on vuosisatojen aikana ollut lukemattomia tarinoita niiden syntyhistorian osalta on kirnuille annettu nimiksi myös Hiisi, Vuorenhaltia, Tonttu ja Menninkäisen pesä. Jättiläisen kuhnepytty eli Hiiden kylpyastia on kirnuista suurin. Osa kirnuja on nimetty henkilöiden mukaan, jotka ovat osallistuneet kirnujen esille kaivamiseen tai niiden kunnostamiseen.

Hiidenkirnu 15 Tulipunakukka kirjailija Johannes Linnankosken mukaan

Hiidenkirnu 3 on nimetty Tokion yliopiston maatieteen professori Asuro Asain mukaan

Hiidenkirnu 7 Jättiläisen Kuhnepytty 

Alueen suurin ja mahtavin hiidenkirnu on Jättiläisen Kuhnepytty. Tämän hiidenkirnun mitat ovat huikeat: syvyyttä 10,3 metriä ja leveyttä 4,2 metriä! On tässä muinaisen Hiiden ollut hyvä kylpeä. Vaikka looginen osa minusta hyväksyy sen, että hiidenkirnut ovat todella jääkauden jäätiköiden sulamisveden pyörittämän kiven aiheuttamia "toinen puoleni haluaa uskoa myös Jättiläiseen". Kuhnepyttyyn voi laskeutua pohjalle portaita pitkin mutta vierailumme aikana sitä tyhjennettiin vielä vedestä.

Kuva lainattu Askolan hiidenkirnut, Synty sivulta

Kuhnepytyn taustalla näkyy myös Kukkaro kirnu (syv. 4,2m, halk. 1,7m). jota kutsutaan Onnen Kirnuksi. Tähän hiidenkirnuun voi luvalla pudottaa "toivomuslantin". Rahat käytetään hiidenkirnujen kunnostustöihin ja näytti sen pohjalla olevan jo "pieni pesämuna". Heitin sinne oman kolikkoni toiveen kera...

Myös alueen toiseksi suurin Kohiseva hiidenkirnu on nimetty kirjailija Johannes Linnankosken romaanin Laulu tulipunaisesta kukasta mukaan.

Hiidenkirnujen tutkimisen jälkeen kipusimme portaita takaisin Hiidenkallion huipulle. Täytyy sanoa, että tällä reissulla jalat saivat kyllä oikein kivasti "porrastreeniä". Siirryimme seuraavaksi kulkemaan maisemareittiä ja sulattelemaan hiidenkirnujen ihmeellistä maailmaa. 

Mielessä risteili paljon ajatuksia jääkaudesta. Se maisema, jonka me nykyään näemme on suurelta osin jääkauden muovaama. Mannerjää mursi ja hio peruskallioita. Jää myös raivasi kallioperän rikkonaisiin alueisiin laaksoja, joihin syntyivät meidän tuhannet suomalaiset järvemme. Jää synnytti myös harjut, hiidenkirnut ja drumliinit eli moreeniset maastonkohoumat. 






Pakko kertoa tähän loppuun hauska keskustelu luonnonhelmasta. Olimme palaamassa maisemareitiltä polkua takaisin parkkipaikalle kun vastaamme kävelee iäkkäämpi pariskunta. Olin viettänyt jo pitkälti kolmatta kuukautta koronakaranteenissa ilman meikkiä, kampaajaa ja kosmetologia. Päällä lenkistä hikisissä vetimet ja rikkinäiset farkut tarvoin keskittyneesti koiran kanssa kamera toisessa kädessä eteenpäin. Nainen huikkaa minulle turvavälin päästä "Onko täällä metsoja vai mitä te valokuvaajat zoomailette?" Tokaisin, etten ole metsoja nähnyt mutta monta muuta mielenkiintoista luonnon yksityiskohtaa. Monen kuukauden "lockdown look" sai siis aikaan, että minua luultiin jo luontokuvaajaksi :) Olin siis todella pesunkestävässä Eräjorma -lookissa. 


Kun haluat kokea jännää "luonnontaidetta" höystettynä kauniilla luonnolla ja 
vähän mystiikallakin niin ota suunnaksi Askolan hiidenkirnut, Hiidenkirnujentie 721, Askola. 
"Jos metsään haluat mennä nyt sä takuulla yllätyt..."